Haetaan vuokra-asuntoa

Ökykatu 8. ”Tarjotaan siisti huone siistille, luotettavalle ja kykenevälle nuorelle miehelle.”

Olen menossa katsomaan ensimmäistä mahdollista tulevaa asuntoani. Tämä sijaitsee selvästi niin sanotun paremman väen seudulla. Nousen raitiovaunusta ja alan kävellä alas hiljaista katua. Täällä asustavat varakkaista varakkaimmat ja mahtavimmista mahtavimmat: diplomaatit, toimitusjohtajat, vuorineuvokset, mafiosot, tositv-tähdet. Panen merkille, että jalkakäytävät on päällystetty kullalla ja katulamput koristeltu kristallein ja jalokivin. Näen kadulla vain yhden ihmisen: Vastaani kävelee suunnattomaan lumileoparditurkkiin pukeutunut ryppyinen pieni nainen, joka katsoo minua pahasti. ”Sinä et kuulu tänne”, tuo katse tuntuu sanovan. ”Mene oikeisiin töihin ja leikkaa tukkasi. Sinulla on ketsuppitahra halvalla H&M:n kauluspaidallasi. Sinusta ei koskaan tule mitään. Jäät yksin ja juot itsesi hengiltä nelikymppisenä”, hänen katseensa kertoo. Jopa hänen koiranulkoiluttajansa katsoo minua kuin halpaa makkaraa, ja hänen bikinivahattu puudelinsa yrittää virtsata päälleni.

Ohitan Riccaiden ja Wanhojen Zuolistocaazujen Antiicciliicceen, Monacon suurlähetystön ja Vapaamuurareiden loosin. Hakemani asunto on jylhän jugend-talon ylimmässä kerroksessa. Kun painan summeria, ovea avaamaan kiiruhtaa vanha herra yllään tummanpunainen, kullatuin paljetein ja nauhoin koristeltu puku.

Kerron asiani ja odotan, että ovimies ilmoittaa saapumisestani sisäpuhelimeen. Samalla katselen ihaillen eteishallin marmoripylväitä, kultaisia ornamenttilistoja ja samppanjaa pulppuavaa suihkulähdettä, jossa sateenkaarenväriset, hieman päihtyneet pikkukalat loikkivat iloisesti.

”Tervetuloa”, ovimies sanoo. ”Herra ja rouva von Gyggenheim odottavat teitä toisessa kerroksessa.”

Mies tulee mukaani hissiin ja painaa kohteliaasti kakkoseen. Kun astun ulos hissistä, hän kumartaa minulle sulavasti. Huoneistoon vie valtava tammiovi. Soitan kullattua ovikelloa, ja toinen miespalvelija avaa oven ja pyytää minua astumaan peremmälle. ”Herra ja rouva Gyggenheim odottavat sinisessä huoneessa. Tulkaa perässäni.”

Kävelemme tammipaneloitujen huoneiden läpi, jotka ovat täynnä hienoja posliiniastioita, raskaita huonekaluja, persialaisia mattoja, mittaamattoman arvokasta taidetta, eksoottisia täytettyjä eläimiä, vienosti solisevia suihkulähteitä, suuria kattokruunuja, keskiaikaisia haarniskoja, entisöityjä purjeveneitä 1400-luvulta ja pieniä puutarhoja, joissa satakielet livertävät. Kaikkialla leijuu ruusujen, vaniljan ja suurten rahatukkojen vieno tuoksu. Lopulta hovimestari avaa yhden jyhkeistä ovista ja astun sisälle siniseen huoneeseen. Se todellakin on kauttaaltaan sininen - seinät on peitetty vaaleansinisellä tapetilla, verhot ovat tummansiniset, huoneessa on pieni sänky, jossa on siniset vuodevaatteet ja pieni sininen sohva, jolla herra ja rouva Gyggenheim istuvat vieri vieressä.

”Ah, tervetuloa”, rouva Gyggenheim sanoo.
”Istu alas”, herra Gyggenheim sanoo.

Vilkuilen tovin ympärilleni ja katson sitten epätietoisena herra ja rouva G:tä. ”Istu vain, ole hyvä”, herra G toistaa.

Huoneessa ei ole tuoleja, enkä tohdi kajota siististi pedattuun vuoteeseen, joten istuudun lattialle Gyggenheimien jalkojen juureen. Herra G näyttää erittäin vanhalta ja hauraalta, hänen kapeat kasvonsa ovat syvien uurteiden peitossa, ja hänen uurteensakin ovat kauttaaltaan uurteiden halkomia. Hänen kätensä vapisevat hieman, enkä voi olla huomaamatta, että hänen vasen jalkansa on ilmeisesti irronnut hänen ruumistaan ja lojuu lattialla tuolin vieressä. Rouva G taas on hieman yllättäen noin 20-vuotias, hemaiseva nainen, jonka paksut vaaleat hiukset on kammattu taidokkaasti dollarin merkin muotoon. Yllään hänellä on tiukka punainen satiinimekko, joka hädin tuskin pitää kurissa hänen uhkeat muotonsa.

”Meillä on muutama kysymys sinulle”, herra G sanoo.
”Selvä, se sopii.”
”Hyvä”, rouva G sanoo. ”Ensinnäkin, mitä mieltä olet köyhälistöstä?”

Kysymyksiä on kymmeniä, ja haastattelu tuntuu kestävän tuntikausia. Huomattava osa kysymyksistä koskee elämäntapojani - poltanko, syönkö epäterveellisesti, juonko liikaa, iskenkö naisia baareissa, millaisilla välineillä yleensä isken heitä… Lisäksi rouva G haluaa tietää millaisesta perheestä olen lähtöisin, millaisesta perheestä vanhempani ovat lähtöisin ja onko suvussa todettu taipumusta mielenvikaisuuteen, kommunismiin tai heikkoihin pohjelihaksiin. Herra G on nukahtanut jo parin ensimmäisen kysymyksen jälkeen. Hänen päänsä retkottaa takakenossa ja ohut räkänoro valuu hänen sieraimestaan poskelle. Jossain vaiheessa hovimestari tarjoilee meille vahva-aromista kahvia ja pieniä, kovia keksejä, jotka ovat niin kuivia että jokainen muren meinaa takertua kurkkuuni. Mennessään palvelija pyyhkäisee rään herra G:n poskelta, mutta tämä jatkaa autuaasti uniaan.

”Oikein hyvä. Sitten viimeinen kysymys”, rouva G sanoo. “Olisitteko kenties valmiit threesomeen?”
Sylkäisen suullisen kahvia ja keksinmuruja matolle, joka lienee käsintehty.
”Mitä?” huudahdan kun saan henkeä.
”Threesomeen - siis kolmen kimppaan. Ménage à trois. Seksiin kolmen kesken. Tiedättehän, yhdyntään.”
”K-kyllä minä sen tiedän, mutta mitä, miksi…”
”Olen pahoillani, mutta etsimme nimenomaan sellaista alivuokralaista, joka voisi hieman, tuota, piristää seksielämäämme.” Rouva G hymyilee minulle valloittavasti ja vilkaisee sitten miestään, joka on alkanut kuorsata hiljaa. “Teidän on turha pelästyä, meidän Franz Emilimme ei juurikaan jaksa osallistua. Hän lähinnä pitää katselemisesta. Hän pitää myös nuorista pojista.”
”Ah. Ahaa”, änkytän. ”E-entä onko taloyhtiössä pesutupaa?”

Porekuja 2 A 11B. ”Eloisalla alueella näppäränkokoinen yksiö opiskelijalle tai työttömälle narkkarille.”

Olen juuri noussut bussista, kun rähjäinen kiiluvasilmäinen pultsari tarttuu minua takinliepeestä ja työntää stiletin lähelle kasvojani.

”Missvitmsnonkrrrmllmkähsnkrplblgmtnblgsstnn?” hän huutaa.
”Mitäh?”
”Mähsnn, mhkä snn mitä vittua blh rgg sstte nn!?”
”E- en ymmärrä…”
”Mikä mitvitin blogin osoite on?” narkkari kiljuu. ”Pitää käydä katsomassa onko se päivittänyt, vittu.”

Huokaisen helpotuksesta, kirjoitan osoitteen lapulle ja annan sen miehelle. Kun hän on hoippunut tiehensä, jään katselemaan talon julkisivua. Se yllättävän huonossa kunnossa. Talon itäpää on miltei kokonaan sortunut, sillä kahteen ylimpään kerrokseen on ilmeisesti törmännyt pienlentokone. Itse asiassa koneen vääntynyt runko törröttää edelleen rakennuksen kyljestä kuin jokin outo kasvain. Hylyn lomasta voin nähdä sisälle muutamaan asuntoon. Yksi lentäjistä roikkuu aukeamattoman laskuvarjon varassa koneen ulkopuolella, ja köysiä pitkin laskeutunut lauma kissoja syö parhaillaan hänen kasvojaan.

Alimmassa kerroksessa on neljä liikehuoneistoa: Happy End Hieronta & Hoito, Ekstrahuva Thai Message, Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesukseen Uskovien Oikeamielisten Homojenvihaajien Raamattu- ja Cilice-Kauppa sekä hämyinen, nimetön baari, jonka ikkunat on peitetty mustalla maalilla, ja jonka sisältä kuuluu outoa pauketta - aivan kuin joku hakkaisi lihakimpaletta pesäpallomailalla. Jostain syrjäkujalta kuuluu laukauksia ja renkaiden ulvontaa asfaltilla. Kauempaa korviini kantautuu myös susien ulvontaa ja ilmatorjuntatykkien jyskettä.

Minulla on vielä tovi aikaa ennen näyttöä, joten päätän käydä lyhyellä kävelyllä pienessä puistossa, joka sijaitsee aivan talon kupeessa. Puiston puut näyttävät hieman huonovointisilta. Yksi jalava kyykistelee Bajamajan ovella, latva pönttöön työnnettynä. Polulla rikkinäisten viinapullojen ja tupakantumppien keskellä makaa rähjäinen koivu. Lintu lentää ohitseni vaappuen epävarmasti ja laulaa livertää Aikuista naista. Kun lähestyn kaatunutta kuusta, sen takaa loikkaa orava, joka yrittää myydä minulle amfetamiinia. Eläimen pupillit ovat laajentuneet, sen koko pieni keho tärisee kiihtymyksestä ja se on jatkuvassa liikkeessä: sykähtelee puolelta toiselle ja kääntelee päätään villisti.

Kieltäydyn oravan tarjouksesta ja käännyn nopeasti takaisin kohti taloa. Sen puistonpuoleisella seinustalla seisoo juuri kaksi tummiin pukuihin sonnustautunutta miestä. He ovat nähtävästi viemässä roskia, sillä maassa heidän jaloissaan lojuu toistakymmentä mustaa jätesäkkiä, joita he nostelevat roska-astioihin. Tervehdin mahdollisia tulevia naapureitani iloisesti, mutta he eivät taida pitää siitä, sillä toinen heistä katsoo minua murhaavasti ja toinen raottaa takkiaan sen verran, että näen järeän pistoolin perän.

Kiirehdin rappukäytävään, missä välittäjä odottaa minua. Hän on nuori, hieman epävarman oloinen mies, joka pälyilee koko ajan levottomasti ympärilleen. ”Hei, olen pahoillani, päivää, tervetuloa. Anteeksi jos vaikutan olevani hieman poissa tolaltani, minä vain vihaan tätä seutua, vihaan, voi jumala että minä vihaan tätä seutua! Niin, anteeksi, te olitte tulossa katsomaan asuntoa? Tämähän on oikein miellyttävää seutua, hieno paikka sinun kaltaisellesi nuorelle, viattomalle miehelle. Tätä tietä, kolmas kerros.”

Portaissa lojuu pari sammunutta hahmoa, joista lehahtaa voimakas vanhan viinan ja virtsan löyhkä. Kolmannen kerroksen tasanteella kulahtanut shemale tarjoaa palveluksiaan kymmenellä eurolla. Välittäjä jää tuijottamaan prostituoitua himokas katse silmissään kunnes tönäisen häntä voimakkaasti. Hän havahtuu ajatuksistaan ja avaa asunnon oven.

Asunnon katto on melko matalalla - joudun kyyristymään astuessani kynnyksen yli. Huoneessa ei ole ikkunaa, ja sitä valaisee ainoastaan yksi nurkkaan laitettu savuttava kynttilä.

”Öh, kuinka paljon tässä olikaan neliöitä?” minä kysyn.
”Viisi. Mutta olet onnekas, tämä ei ole sillä puolella, mihin lentokone törmäsi.”
”Missä täällä on kylpyhuone?”
”Tuota, juuri tässä asunnossa ei ole kylpyhuonetta, mutta kuten huomaatte, huoneen keskellä on lattiakaivo, joten… Ja naapurit lainaavat varmasti mielellään omaansa.”
”Sinä siis tunnet naapurit?”
”Kyllä kyllä, olen käynyt täällä useamman kerran… Tässä kerroksessa asuvat herrat Pakarinen ja Balagula. Herra Pakariseen törmäsimmekin äsken rappukäytävässä - hän oli se jolla oli yllään nahkakorsetti. Herra Balagula on myös oikein mukava mies, Venäjältä lähtöisin, tekee lähinnä yötöitä, jätehuoltoalalla. Firman nimi taisi olla Organizatsiya, Organizatsija tai jotain sinnepäin.”

Ikuisen Kadotuksen Polku 666. ”Vuokrataan upea asunto kelle tahansa, ihan oikeasti kelle tahansa. 300 euroa kuussa, tarvittaessa ilmaiseksi.”

Löydän asuntoilmoituksen erään riehakkaan baari-illan jälkeisenä aamuna. Omituista kyllä, se on kaiverrettu jollain teräaseella selkänahkaani. Luen tekstin peilin kautta. Tiedot ovat niukat: vain osoite, vuokrasumma ja näytön ajankohta.

Kun alan selvittää asiaa, käy ilmi, että asunnolle on lähes mahdotonta päästä. Internetin karttapalvelut eivät tunne osoitetta, eikä sitä löydy puhelinluettelosta. Olen jo aikeissa luovuttaa, kun näyttöä edeltävänä yönä näen oudon unen, jossa repaleiseen sotilasunivormuun sonnustautunut mätänevä ruumis kertoo minulle tarkat ohjeet siitä kuinka löydän asunnolle ja alkaa sen jälkeen syödä aivojani.

Seuraavana päivänä lähden katsomaan asuntoa. Taksikuski suostuu viemään minut hämärän metsätien alkuun, mutta ei pidemmälle. ”Onnea matkaan. Tarvitset sitä”, hän sanoo kun nousen autosta. Sen jälkeen hän kaasuttaa tiehensä ottamatta vastaan maksuani.

Tietä varjostaa molemmin puolin vanhojen ja korkeiden puiden tiheä muuri. Kävelymatka kestää tunnin. Kun lopulta näen talon, en ole uskoa silmiäni. Edessäni kohoaa hulppea, kaksikerroksinen kartano, jonka laajaa piha-aluetta koristavat kauniit pensasveistokset, ja jota ympäröi joka suunnassa tiheä sekametsä. Tienpielessä seisovassa ruostuneessa kyltissä on oikea osoite, joten kävelen ovelle ja vedän vanhanaikaisen soittokellon narua. Raastava kolke soi kirpeässä pakkasilmassa ja saa kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin.

Mitään ei tapahdu moneen minuuttiin. Olen jo aikeissa kääntyä takaisin, kun äkkiä ovi avautuu. Välittäjä on kalpea ja lihava siansilmäinen mies, joka on pukeutunut liian kireään frakkiin ja jonka ohut viiksikasvusto näyttää siltä kuin jokin karvainen toukka olisi kuollut hänen ylähuulelleen, kenties altistuttuaan miehen löyhkäävälle hengitykselle. Varmistan, että vuokralle todellakin tarjotaan koko asunto, ja vuokra todellakin on 300 euroa kuussa. Välittäjä nyökkäilee kiivaasti. Hän vaikuttaa hermostuneelta ja pyyhkii jatkuvasti hikeä otsaltaan.

Kierrämme ympäri taloa. Se on kohtalaisen siistissä kunnossa, vaikka pölyä on paljon ja lattialaudat narahtelevat paikoin ikävästi. Välittäjä kertoo, että asunnossa ei ole asunut ketään seitsemään vuoteen. Hän kertoo, että se rakennettiin sisällissodan jälkeen Suomen ainoan intiaaniheimon hautausmaan päälle. Hänen mukaansa asunto on minun, jos vain haluan sen. Hän kaivaa takataskustaan ryppyisen sopimuspaperin ja hopeisen tikarin. En ehdi kysyä tikarista, sillä samassa yläkerrasta kuuluu askelten töminää ja lasten kikatusta.

”Öh, mitä tuo on?” kysyn.
”Ei mitään”, kalpeaksi valahtanut välittäjä henkäisee. “Ei yhtään mitään.”
”Emme ole vielä nähneet yläkertaa. Ehkä meidän pitäisi mennä katsomaan sitä nyt?”
”Me emme voi mennä yläkertaan”, välittäjä sanoo painottaen jokaista sanaa. Hän katsoo minua epätoivoisesti.
”En minä voi allekirjoittaa vuokrasopimusta ennen kuin näen yläkerran”, intän ja tunkeudun väkisin portaikkoon vastustelevan välittäjän ohi.

Nousen portaat yläkertaan ja saavun pitkälle, pimeälle käytävälle, jonka toinen pää on varjojen peitossa. Kuulen jälleen juoksuaskeleita ja naurua, mutta nyt ne kuuluvat ullakolta. Kuljen eteenpäin ja kurkistelen sisään huoneisiin, jotka ovat täynnä valkoisilla kankailla peitettyjä huonekaluja, pölyä ja varjoja. Käytävän seinillä riippuu erikoisia tauluja: yksi esittää naista, joka on hukuttamassa lapsiaan tummavetiseen jokeen, toisessa poseeraa tuimailmeinen mies sotilaan univormussa, verinen luodinreikä keskellä otsaa. Käytävän päässä katossa on luukku. Kun vedän sen auki, pölyiset tikkaat laskeutuvat alas. Ullakko on pilkkopimeä. Alhaalta kajastavassa heikossa valossa näen hädin tuskin käsivarrenmitan päähän. Hamuan tulitikkuja taskustani ja mietin samalla minne välittäjä katosi. Samassa ulkoa kuuluu, kuinka auto käynnistetään, ja moottorin ääni loittonee nopeasti. Kohautan olkapäitäni ja raapaisen tikun. Lepattava valo ympäröi minut. Lapset seisovat vajaan metrin päässä kasvoistani. Heitä on kaksi.