30.1.2008

Totuus Miss Suomi -kilpailusta

Iltapäivälehtien kuvissa "onnelliset" missit hymyilevät kauniisti ja poseeraavat värikkäissä bikineissä. Kuvien taustalla todellisuus on kuitenkin tätä paljon karumpi. Valkaistujen hampaiden ja punoittavien poskien taustalla lymyää epämiellyttävä totuus täynnä unettomia öitä, nälkää, tauteja ja julmia pahoinpitelyjä.

Missikandidaatit joutuvat kiertämään ympäri Suomea useiden stressaavien ja kärsimyksentäyteisten viikkojen ajan teljettynä ahtaisiin ja virikkeettömiin häkkeihin.

Kuritushuoneen vakooja soluttautui neljäksi päiväksi Miss Suomi 2008 -kiertueen matkaan, koska halusimme paljastaa karun totuuden missien arjesta Suomessa. Alla on hänen raporttinsa kokonaisuudessaan. Hän myös otti kiertueen aikana yli 200 kuvaa ja 100 videota kännykkäkamerallaan. Tämä arkaluontoinen materiaali tullaan toimittamaan asianmukaisille viranomaisille.

Me täällä Kuritushuoneella toivomme vilpittömästi, että keräämämme aineisto riittää lopettamaan kaikki nämä missien ihmisarvoa alentavat kiertueet. Toivomme, että missien annetaan jälleen olla ihmisiä, eikä pelkkää kasvotonta karjaa.

Kiertuebussin ovet on nyt avattu, eikä niitä ole syytä sulkea enää koskaan.

--

Helsinki, 23. - 24.1.

Missikiertue käynnistyy Helsingistä hotelli Arthurin edestä. Kiertueen alkua edeltävänä iltana missit vietiin kuvattavaksi autokorjaamolle, missä tyttöparat sotkettiin öljyllä ja jollain ruskealla aineella, joka näytti epäilyttävästi ulosteelta. Silminnähden pelästyneitä, itkuisia missejä pidettiin kurissa kepein ja ruoskin.

Raskaat kuvaukset päättyivät vasta myöhään yöllä, minkä jälkeen missit joutuivat yöpymään erään missikeisarin olohuoneen lattialla. Pahoinvoivana jouduin katsomaan sivusta, kuinka nahkanaamariin ja PVC-korsettiin sonnustautunut missikeisari kierteli nukkumista yrittäneiden tyttöjen joukossa ja polvistui vähän väliä haistelemaan jonkun heistä hiuksia tai varpaita. Kolmen tunnin katkonaisten yöunien jälkeen misseille tarjottiin aamiaiseksi ruoanjätteitä, minkä jälkeen heidät ohjastettiin kiertuebussiin.

Tummennetuin ikkunoin varustetun kiertuebussin matkustamo on eristetty kaltereilla ohjaamosta. Kullekin kymmenestä missifinalistista on varattu oma alle neliömetrin kokoinen häkki, jossa mahtuu hädin tuskin istumaan. Katsellessani heitä en voi olla ajattelematta karjaa, jota säälimättä ajetaan teuraalle.

Missiemo, toimittajat ja muu kiertueväki - minä mukaan lukien - matkustavat mukavasti bussin etuosassa, missä makaamme divaaneilla, siemailemme kuohuviiniä ja syötämme viinirypäleitä toisillemme. Vähän väliä kurkistan Dom Pérignonilla täytetyn lasini yli bussin takaosaan, enkä voi välttää säälin kipeää läikähdystä syvällä sisälläni, kun näen missien nääntyneet ja voimattomat kasvot ja heidän anovat katseensa, jotka tuntuvat huutavan minulle: "Ota meidät kaikki, ota meidät kaikki yhtä aikaa" ja sen jälkeen "Päästäkää meidät vapaaksi!"

Nilsiä, 24.1.

Missit ovat uupuneita pitkästä matkasta. Melkein jokaisella on flunssaa tai korkeaa kuumetta. Missiemo on syöttänyt heille antibiootteja pitämään tautia kurissa ja piikittänyt heihin jotain rauhoittavia, jotteivät he kävisi liian levottomiksi. Ennen paikallisessa ravintolassa järjestettävää esitystä ruhjeet, mustelmat ja punoittavat nenät peitetään vahvalla meikillä. Show must go on.

Ravintolaan on kerääntynyt sankoin joukoin katsojia, erityisesti miespuolisia. Kun katselen noita peräkylän poikia, jotka tungeksivat eturiviin bikinikierroksen aikana, en voi olla ajattelematta laumaa saastaisia sikoja, jotka rynnivät ruoka-annoksensa äärelle, tai laumaa saastaisia kansanedustajia, jotka rynnivät nuorten avustajien ryntäille.

Katsojat ulvovat ja vislaavat, kourivat takapuolia ja rintoja. Kun yksi tytöistä kaatuu kesken bikinishow'n, luultavasti hirvittävän väsymyksen vuoksi, häntä piirittää heti kolme mieskatsojaa, jotka läpsivät tuupertunutta kaunotarta peniksillään, kunnes turvamiehet häätävät miehet pois. Missiemo auttaa kaatuneen missin ylös ja saattaa hänet takahuoneeseen huolestunut ilme kasvoillaan. Sitä yleisö ei kuitenkaan enää näe, kun missiemo rankaisee "virheen" tehnyttä tyttöä murtamalla tämän vasemman käden pikkusormen korkokenkänsä kannalla.

Kauhajoki, 25.1.

Missit eivät ole saaneet hetkenkään lepoa. He ovat joutuneet nukkumaan kiertuebussissa, sikäli kun ovat siihen noissa epäinhimillisissä oloissa kyenneet. Tv- ja lehtihaastatteluissa missit vakuuttavat "nauttivansa jokaisesta päivästä" ja "elävänsä elämänsä parasta aikaa". En ymmärrä kuinka ihmiset eivät näe noiden väsyneiden, pakotettujen hymyjen taakse! Ahdistustani lievittää ainoastaan tieto siitä, että pian kaikki saavat tietää, millaisia hirveyksiä missi-instituution synkissä kulisseissa piilee!

Ennen Kauhajoen Krouvissa järjestettyä hienhuuruista bikinishow'ta ehdin vaihtaa muutaman sanan erään missiehdokkaan kanssa kahden kesken. Missiemo on samaan aikaan keskittynyt antamaan sähköshokkeja yhdelle tytöistä, joka aikaisemmin päivällä karkasi erään autotalon tiloissa järjestetyistä kuvauksista.

Yritän tivata missiltä hänen todellisia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan, mutta hän vain katsoo minua tyhjin silmin, kuin hän ei ymmärtäisi sanaakaan. Lopulta turhaudun ja olen juuri jättämässä tyttöä rauhaan, kun hänen kasvoilleen äkkiä ilmestyy leveä, säihkyvä hymy. Hänen silmänsä eivät kuitenkaan yhdy hymyyn - ne ovat täynnä kyyneleitä. Tuohon surulliseen näkyyn tuntuu kulminoituvan tämän irvokkaan kiertueen kaikki lohduttomuus.

Matkalla jossain Pohjois-Savossa, 25.1.

Olen juuri tehnyt järisyttävän löydön! Kiertuetta johtavan missiemon henkilöllisyys vaikutti minusta tekaistulta, joten lähetin jo kiertueen ensimmäisenä aamuna hänen kuvansa sähköpostilla hyvälle ystävälleni suojelupoliisissa. Ystäväni vastasi juuri viestiini, ja saamani uutiset ovat yllättäviä ja järkyttäviä.

Missiemo ei ole sitä miltä hän näyttää. Todellisuudessa hän on syntynyt Heinrich Feuerbach -nimisenä miehenä Leipzigissa vuonna 1921. Nuori Heinrich liittyi varhain Hitler-jugendiin ja kohosi nopeasti järjestön hierarkiassa. Lääkärin koulutuksen hän hankki Frankfurtin yliopistossa. Vuonna 1942 hänet lähetettiin työskentelemään Auschwitz-Birkenaun keskitysleirille, missä hänen työtoverikseen saapui pian muuan kolmekymppinen SS-Hauptsturmführer nimeltään Josef Mengele.

Feuerbachin myöhemmät vaiheet ovat hämärän peitossa. Hän ei ilmeisesti joutunut puna-armeijan käsiin kun Auschwitz vapautettiin - on aivan kuin maa olisi nielaissut miehen. Ja nyt hän on täällä, naisena, samassa bussissa minun kanssani! Tämä on pahempaa kuin olisin koskaan osannut kuvitella! Näiden missikiertueella viettämäni parin päivän ajan olen kokenut sääliä, inhoa ja erektiohäiriöitä, mutta nyt tunnen pelkoa, pelkoa oman turvallisuuteni puolesta. Tämäniltaisen esityksen jälkeen minun on paettava, sillä valheellinen identiteettini tuskin pitää enää kauaa tuon demonisen mies-naisen palavan katseen loimussa!

Pielavesi, 26.1.

Kuinka toivonkaan, että voisin tehdä jotain auttaakseni näitä nuoria naisia, jotka ovat naiiviuttaan ajautuneet näihin kammottaviin olosuhteisiin, näiden hirviömäisten ihmisten kouriin! Mutta vielä en voi tehdä mitään, sillä riski on liian korkea. Jos jään nyt kiinni, kaikki tämä on ollut turhaa. Missiemo/Feuerbach katsoi minua oudosti tänään lounaalla. Pelkään pahoin, että hän epäilee jotain.

Ravintola Restentissä kaikki kymmenen missiä on majoitettu yhteen hotellihuoneeseen. Tämä on sentään edistystä, ovathan he joutuneet nukkumaan aikaisemmat yönsä kiertuebussin ahtaissa häkeissä, vailla lämpöä ja turvaa. Minkäänlaista pukuhuonetta misseille ei kuitenkaan ole varattu. He joutuvat vaihtamaan vaatteita ravintolan takaosan portaikossa. Missiemo/Feuerbach vartioi heidän jokaista liikettään silmä tarkkana. Seurueen miesjäsenet mässäilevät näyllä norjista, alastomista vartaloista. Miten he voivat olla kiinnittämättä huomiota mustelmiin ja ruhjeisiin, joita meikki ja pienenpienet vaatekappaleet eivät kunnolla verhoa!

Itse esitys sujuu totuttuun tapaan. Tällä kertaa miesyleisö on poikkeuksellisen riehakasta. Salamavalot räiskyvät joka puolella. Järjestysmiehillä on täysi työ pitää ihmismassat kurissa.

Show'n loppupuolella kookas, tatuoitu mies yrittää tunkeutua missien vaatteidenvaihtoon tarkoitettuun portaikkoon. Missiemo/Feuerbach kuitenkin tyrmää hänet tarkasti suunnatulla kierrepotkulla, ja ravintolan järjestysmiehet huolehtivat lopusta.

Esityksen jälkeen missit ohjastetaan tiukassa valvonnassa hotellihuoneeseen, jonka oven ulkopuolelle asetetaan vartija - aivan kuin nääntyneet ja riutuneet tyttörukat muka kykenisivät pakenemaan mihinkään! Missiemo/Feuerbach vetäytyy sviittiinsä. Hänen ovensa läpi kuuluu kovaäänistä voihkintaa. Luulen jo että hän on päättänyt jälleen kiduttaa jotain misseistä, mutta sitten tajuan, että äänet ovat lähtöisin saksankielisestä pornoelokuvasta.

On tullut aika jättää tämä surkea kärsimysnäytelmä taakse. Minua tullaan hakemaan yhden aikaan aamuyöllä ravintolan parkkipaikalta. Nämä sanat, kuvat ja videot ovat minun todisteeni hirvittävistä tapahtumista, joita olen näiden neljän päivän aikana joutunut todistamaan. Toivon, että onnistun työlläni muuttamaan jotain, eikä yhdenkään missin tarvitse enää kärsiä turhan takia.

--

Ilta-Sanomien mukaan kiertueen missiemo alias Heinrich Feuerbach on tänään irtisanottu tehtävistään.

Missien olojen parantamista vaativan adressin voit allekirjoittaa täällä. Tavoitteenamme on kerätä ainakin 150 miljardia nimeä.

28.1.2008

Dancers hit each other

Perustin minäkin sitten bändin, kun se näyttää olevan muotia nykyisin.

Yhden miehen yhtyeeni nimi on ytimekkäästi Superficial transverse metacarpal ligament. Onnelan miesten vessassa äänitetty esikoisalbumi kantaa nimeä Dancers hit each other. Levyn intro koostuukin Martina Aitolehden ja Lola Wallinkosken bitch fightin äänistä.

Levy sisältää black metal -vaikutteista fuusiojazzia, jossa on myös vahvoja psytrance-vivahteita. Soitan itse kaikkia soittimia: rumpuja, kitaraa, bassoa, viulua, vessaharjaa ja kondomiautomaattia. Lisäksi laulan jokaisen kappaleen harvinaisella udmurttilaisella kurkkupierentä-tekniikalla.

Eiköhän tällä listaykköseksi ponkaista.

21.1.2008

Hukassa

JAKE

Jake katsoi ihmeissään tuhansien metrien päässä alhaalla vilistävää turkoosinsinistä merta. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt miten lentokoneet toimivat. Toisaalta, oli monia asioita, joiden toimintaa hän ei ymmärtänyt. Lentokoneet, leivänpaahtimet, kengännauhat, paperi, naiset - kaikki nämä olivat asioita, jotka saivat Jaken ymmälleen. Sen hän kuitenkin ymmärsi, että lentokone lensi todella korkealla, ja jos se putoaisi, olisi 99,99999 prosenttisen varmaa, että kaikki matkustajat kuolisivat.

Lento-onnettomuus tuntui kuitenkin aika epätodennäköiseltä. Jake oli lukenut jostain, että lentokoneella lentäminen oli itse asiassa turvallisempaa kuin autolla ajaminen.

Äkkiä hän kuuli kovan repivän äänen vasemmalta puoleltaan. Hätkähtäen hän kääntyi katsomaan äänen suuntaan. Voi hyvä luoja, juuri kun ajattelin… Ei, ääni oli lähtöisin hänen vieressään istuvasta mummosta, joka oli havahtunut torkuiltaan ja kärsi ilmeisesti jonkinlaisesta yskänkohtauksesta. Jake ei ollut varma kohtauksen vakavuudesta, sillä vaikka hän olikin lääkäri, ihmisten röhimiset eivät olleet hänen erikoisalaansa. Viimeisen, pitkän ja keuhkoja raastavan korinan jälkeen mummo näytti tokenevan kohtauksestaan. Hän katseli ympärilleen pelokkaasti.

”Putoammeko me?” mummo kysyi Jakelta.

”Emme suinkaan”, Jake sanoi leveästi virnistäen. ”Itse asiassa, muistin juuri lukeneeni jostain, että lentomatkustaminen on turvallVOI HERRAJUMALA!”

Lentokone keinahti rajusti kerran, toisen ja vielä kolmannen kerran. Kolmas keinahdus oli niin voimakas, että käytävällä seisseet ihmiset paiskautuivat kumoon. Laukut sinkoilivat matkatavarasäilytyshyllyiltä ja sylkivät sisältönsä ympäri matkustamoa. Ihmiset kirkuivat. Jake huusi isäänsä. Äkkiä kone repesi kahtia. Kauhuissaan Jake katseli kuinka ihmiset syöksyivät hänen ohitseen kohti lentokoneen takaosaa, jonka tilalla oli nyt ammottava aukko. Jake yritti piristää kuolemaansa putoavia ihmisiä vilkuttelemalla heille iloisesti, mutta pian hän menetti tajuntansa.

Sairaala, vuosi sitten. Jake seisoo käytävällä makeisautomaatin edessä. Hän ei osaa päättää: vaaleaa vai tummaa suklaata. Miksi hän ei osaa tehdä tällaisia päätöksiä? Johtuuko se hänen isästään, joka tekee aina salamannopeita päätöksiä? Miten tuo makeisautomaatti ylipäänsä toimii? Ja miksi minusta tuntuu siltä kuin kelluisin vedessä…Vettä… Lämmintä suolaista vettä. Kohtu. Las Palmasin hiekkarannat. Daiquirit. Vähäpukeiset sairaanhoitajat. Hetkinen… Lentokone. Aivan, kone joka putosi… Kone, joka…

Jake havahtui ja nousi pintaan pärskien merivettä keuhkoistaan. Meri levittäytyi hänen ympärillään, ja kaikkialla kellui lentokoneen kappaleita, joista osa oli liekeissä. Hän kuuli ihmisten kirkumista. Kaukana erottui kaistale rantaa, ja Jake alkoi uida sitä kohti.

BROCKE

Brocke havahtui tajuihinsa rantahiekasta. Se pisteli inhottavasti hänen selkäänsä ja jalkojaan. Hän kohottautui käsiensä varaan ja katseli ympärilleen. Kaaos, sekasortoa, huutavia ihmisiä, kuolevia ihmisiä. Brocke tunsi veren valuvan otsaansa pitkin. Hän nousi vaivalloisesti seisaalleen.

Tässä on nyt jotain outoa, Brocke tajusi yhtäkkiä. Jokin eriskummallinen tunne… Minun jalkani! Brocke katsoi jalkojaan, ja aivan oikein - hänen upouudet Niken lenkkitossunsa olivat kadoksissa. Lentokone on vasta syöksynyt maahan, ja joku pitkäkyntinen on jo iskenyt näppinsä minun lenkkareihini, Brocke manaili mielessään. Hän katseli ympärilleen, ehkä varas oli jossain lähellä. Tuolla seisoo joku musta mies poikansa kanssa… He ovat varmaankin vieneet kenkäni, Brocke pohti. Epäluotettavia varastelevia paskiaisia nuo yksinhuoltajaisät.

Ei. Kyse ei ollut kengistä. Outo tunne ei hellittänyt. Hänen alaruumiinsa tuntui oudolta. Varmuuden vuoksi hän teki pari kyykkyä, heitti kärrynpyörän ja tanssi tovin ripaskaa. Ei… ei jalat…

Äkkiä oivallus iski häneen kuin salama. ”Voi herrajumala!” Brocke huudahti. Hän ei ollut koskaan osannut kuvitella, että se olisi mahdollista, mutta nyt, aivan yllättäen, kun hän oli jo menettänyt toivonsa…

Hän kertoi minulle, että kaikki on hyvin, että kaikki korjaantuisi vielä. Mutta ei mikään koskaan korjaantunut. Hän seisoi ikkunassa ja poltti tupakkaa ketjussa. Minä makasin vuoteella ja katselin kattoon, missä tuulettimen lavat hämmensivät laiskasti raskasta ilmaa. Minä en pystynyt siihen, ja koko kurja elämäni tuntui kulminoituvan siihen surkeaan voimattomuuden hetkeen.

Tämä saari on täynnä mysteerejä, Brocke mietti, mutta onkohan täällä diskoteekkiä? Tanssien 70-luvun diskohittien tahtiin hän eteni kohti muita pelastautuneita.

CATHY

Ensimmäisenä iltana selviytyjät pystyttivät hylynkappaleista ja viidakosta saaduista tarvikkeista kyhätyn leirin metsänreunaan. Cathy istui nuotion äärellä ja tarkkaili pelastautuneita. Heitä oli noin kolmekymmentä, ja miltei kaikki olivat parikymppisiä ja hyvännäköisiä. Cathyn silmään pisti ikävästi muuan ihrakasa, joka istui vähän matkan päässä hänestä ahmien perunalastuja. Tuo jätkä ei ikinä pärjäisi Survivorissa, Cathy pohti. Voi ei, nyt se tulee tänne!

Läski lyllersi Cathyn luo ojensi pulleaa kättään. ”Hei. Minun nimeni on Burly. Quota Burly, itse asiassa. Tiesitkös, että olen lottovoittaja?”

Cathy katseli hikistä, turpaa kouraa inhoten. ”Mitä?”

”Olen lottovoittaja. Minulla on siis todella paljon rahaa. Aivan mielettömästi. Niin että… Olisiko pikainen, tiedäthän…”

”Mitä!?”

”Anteeksi, keskeytänkö jotain?” miehen ääni sanoi. Cathyn suu jäi ammolleen, kun hän näki upean ja lihaksikkaan komistuksen, joka astui nuotion valopiiriin.

”Ei, et todellakaan! Istu alas!” Cathy huudahti.

”Kiitos”, tuo makuukammarisilmäinen seksinallekarhu murahti, ja istui Cathyn ja Burlyn väliin. ”Minun nimeni on Jake.”

”Hauska tutustua, minä olen Cathy.”

”Ja minä olen Bur…”

”Pää kiinni, läski!” Jake sähähti, ja Burley hiippaili huomaamatta tiehensä. “Cathy, mietin tässä, että voisitko sinä auttaa minua?”

”Toki!” Cathy huudahti.

Jake nyökkäsi, hymyili ja nosti kätensä Cathyn kasvojen eteen. “Näetkö tuon?”

Cathy pudisti päätään.

Mies heilutti etusormeaan.

”Nyt en aivan ymmärrä. Sormi? Etusormi?”, Cathy sanoi.

”Tuo haavan!” Jake ärähti. Ja tosiaan, miehen etusormessa oli ohut, noin sentin pituinen haava. ”Voitko laittaa siihen laastarin?”

Jake oli pelastanut hylystä lääketarvikkeita, joiden hän uskoi olevan hyödyksi, kuten sellaisia hauskoja laastareita, joissa on värikkäiden eläinten kuvia, ja pari pussia heroiinia. Cathy otti yhden eläinlaastareista ja asetti sen Jaken haavan päälle. Mies tuijotti häntä kärsimättömästi, kunnes Cathy puhalsi sormea ja kehui Jakea rohkeaksi pojaksi.

”Kiitos. Olen itse asiassa lääkäri, mutta nämä pintahaavajutut eivät ole minun erikoisalaani”, Jake kertoi. ”Mitä sinä, Cathy, teit ennen tätä onnettomuutta?”

Cathyn sydän hyppäsi kurkkuun. Taas sama juttu! Aina kun hän tapasi jonkun komean miehen, ei mennyt kuin kymmenen minuuttia, joskus viisitoista, kun tämä jo alkoi udella Cathyn menneisyydestä, joka oli synkkä, myrskyinen ja täynnä salaisuuksia. Cathy ei voinut ymmärtää sitä. Mikseivät miehet tyytyneet villiin, sanattomaan seksiin? Esimerkiksi Jake oli selvästi parhaimmillaan silloin, kun hän piti suunsa visusti ummessa.

Alabama vuosi sitten. Villin baari-illan päätteeksi Cathy tapasi komean muukalaisen. He menivät paikalliseen motelliin miehen huoneeseen, missä tämä tarjoili baarikaapista olutta. Kaikki oli hyvin, kunnes yhtäkkiä mies alkoi messuta kovaan ääneen: Ia Ia Cthulhu Ftang! Tapoinko minä hänet? Tappoiko hän minut? Mikä numero voitti lotossa sillä viikolla?

Cathy pohti parhaillaan, pitäisikö hänen tappaa Jake, kun hän kuuli äkkiä vieraan äänen takaansa.

”Hei herkkupeppu, kuis panee?”

Toinen komistus! Tämä vaaleatukkainen adonis näytti myös aivan miesmallilta tai näyttelijältä. Cathyn katse kimpoili epätoivoisesti miehestä toiseen. Tämä mutkistaisi asioita! Toisaalta, uuden miehen saavuttua yllättäen paikalle, Jake oli ehkä unohtanut kiusallisen kysymyksensä…

Cathy oli oikeassa. Jake tuijotti tyhjä katse silmissään nuotiota, ohut kuolavana poskea pitkin valuen.

”Minun nimeni on Huckleberry, ja minä tulin tänne nussimaan ja jauhamaan purkkaa, ja kaikki purukumini meni mereen tuon koneen mukana”, vaalea mies esittäytyi virnuillen pahanilkisesti.

Cathy teeskenteli naurua. Huckleberry oli selvästikin Kusipää, Joka On Pohjimmiltaan Ihan Hyvä Jätkä™ Mutta komea hän oli joka tapauksessa! Ennen kuin Cathy ehti uppoutua haaveisiin trooppisesta threesomesta, kuului valtava karjaisu, joka vavisutti koko leiriä. Kolmikko säntäsi jalkeille, ja muut selviytyjät heidän perässään. Kaikki katselivat peloissaan kohti viidakkoa, josta ääni oli kuulunut. Kuului toinen karjaisu, ja he näkivät palmupuiden heiluvan viidakossa, hyvin lähellä heidän leiriään.

”Mikä tuo on?” Cathy parkaisi.

Kaikki yön äänet tuntuivat vaimenneen, aivan kuin vielä hetki sitten innokkaasti liverrelleet linnut ja sirittäneet sirkat olisivat paenneet peloissaan. Tuntui kuin tuulikin olisi vaimennut. Kukaan ei liikkunut. Metsästä kuului rasahtelua, joka läheni nuotioiden valopiiriä. Selviytyjät näkivät suuren, tumman varjon lähestyvän puiden siimeksessä. Hahmo lähestyi, se oli enää parin askeleen päässä nuotioiden valosta, ja nyt kaikki erottivat sen hirviömäiset piirteet…

”Burly!?” Cathy huudahti.

”Aa… Ahaa. Te siis kuulitte? Sori kaverit. Perunalastut saavat minun vatsani aina ihan sekaisin.”

TAPAHTUU SEURAAVASSA JAKSOSSA:
Brocke löytää salaperäisen
Kolon”. Cathy ei osaa tehdä valintaa Jaken ja Huckleberryn välillä, kun taas Jake ei kykene päättämään käyttäisikö hampaidenpesuun Colgatea vai Pepsodentiä. Carl taistelee salaista riippuvuuttaan vastaan. Burley kertoo hauskan jutun. Selviytyjien keskuudesta löytyy odottamaton vieras… Mutta onko se Michael Jackson!

16.1.2008

Tämä blogimerkintä sisältää bentseeniä, nitrosamiineja, formaldehydiä ja vetysyanidia

Olemme jo tovin saaneet ihastella valistavia varoitustarroja tupakka-askien kyljessä, ja nyt samankaltaisia tarroja ollaan lätkimässä myös alkoholipulloihin. Tämä on tietenkin todella hienoa, sillä ennen tupakkatuotteiden varoituksia minä ainakin kuvittelin, että tupakointi pidentää ikääni, kasvattaa keuhkojeni tilavuutta, lisää siittiöideni määrää ja tekee minusta haavoittumattoman tavanomaisia aseita vastaan. Valitettavasti peruspalveluministerimme ei ymmärrä, että ainoa tapa ehkäistä alkoholismia on liimailla tarroja kaikkialle!

(Samoin ainoa keino tukea VeikkKöh monopKrhm, anteeksi, ainoa keino estää pahoja ulkomaisia nettipokerifirmoja kynimästä rahoja viattomilta suomalaisilta on väsätä kivalta kuulostava laki, jota kukaan ei noudata, eikä kukaan pysty käytännössä valvomaan. Lotto, pitkäveto, ässäarvat ja muut VeikkauksÄh anteeksi, täysin harmittomat tuotteet eivät tietenkään kuulu tämän lain piiriin.)

Mutta hei: There’s no business like show business! Politiikassa tärkeintä on tehdä tai sanoa jotain näyttävää, myyvää ja yksinkertaista - sillä ei ole väliä onko ratkaisulla mitään konkreettista vaikutusta mihinkään tai voidaanko sitä edes toteuttaa. Konkreettiseksi vaikutukseksi en sitten tässä laske sitä, että joku valtion virallinen valopää saa oman neronleimauksensa jälkilämmöissä onanoida itsensä uneen joka yö.

Oikeasti maailman ihmisistä ehkä kaksi prosenttia kykenee analysoimaan syvällisesti ja monipuolisesti edes kaikkein yksinkertaisimpia yhteiskunnallisia ongelmia. Muut tekevät päätöksensä mutu-pohjalta tai yksinkertaisesti menevät lauman mukana käyttämättä lainkaan omia aivojaan. Tämä seikka on saanut minut lukuisia kertoja epäilemään demokratian toimivuutta, mutta vaihtoehdot taitavat olla vielä paskempia.

Tarrojen liimailu on kuitenkin kivaa ja hyvä harrastus myös heikkopäisille. Tarrat voisivat ehkäistä alkoholismin lisäksi myös muita kansan- ja mielenterveydellisiä ongelmiamme.

Ensinnäkin, eduskuntavaaleissa ehdokkaiden täytyy jatkossa kantaa rintapielessään tarroja, joissa olisi sellaisia varoituksia kuin ”Ehdokas voi aiheuttaa vuodesta toiseen päänsärkyä, pahoinvointia ja lievää närästystä naurettavan typerillä ehdotuksillaan”, ”Ehdokas voi vaarantaa sinun toimeentulosi, mutta ainakin kotimaisten yritysten kilpailukyky paranee” tai ”Ehdokas saattaa vaalien jälkeen muuttua harmaaksi läiskäksi istuntosalin takarivissä”.

Raamatussa tulee ehdottomasti olla tarra, jossa lukee ”Vanhojen paimentolaistarujen väärinkäyttö voi tuhota aivosolujasi ja aiheuttaa hallusinaatioita”.

Olisi myös hyödyllistä, jos baareissa ihmisiin olisi kiinnitetty varoitustarroja, joissa lukisi esim. ”Pitkäaikainen käyttö saattaa aiheuttaa riippuvuutta”, ”Yhden yön käyttö voi aiheuttaa voimakasta ahdistusta seuraavana aamuna” tai ”Jos aiot käyttää samaan aikaan kahta eri tuotetta, neuvottele ensin lääkärisi kanssa”.

Jossain vaiheessa myös varoitustarroihin täytyy tietenkin kiinnittää varoitustarroja: ”Tämän varoitustarran näkeminen saattaa aiheuttaa pahanlaatuisen anaaliraivarin.”

Ei minulla mitään asiaakaan ollut

En koskaan saa tarpeekseni tästä:



Ja nyt kun päästiin videoiden makuun, otetaan vielä teutoninen diskotanssitunti. (via Saasta)

14.1.2008

Haetaan vuokra-asuntoa

Ökykatu 8. ”Tarjotaan siisti huone siistille, luotettavalle ja kykenevälle nuorelle miehelle.”

Olen menossa katsomaan ensimmäistä mahdollista tulevaa asuntoani. Tämä sijaitsee selvästi niin sanotun paremman väen seudulla. Nousen raitiovaunusta ja alan kävellä alas hiljaista katua. Täällä asustavat varakkaista varakkaimmat ja mahtavimmista mahtavimmat: diplomaatit, toimitusjohtajat, vuorineuvokset, mafiosot, tositv-tähdet. Panen merkille, että jalkakäytävät on päällystetty kullalla ja katulamput koristeltu kristallein ja jalokivin. Näen kadulla vain yhden ihmisen: Vastaani kävelee suunnattomaan lumileoparditurkkiin pukeutunut ryppyinen pieni nainen, joka katsoo minua pahasti. ”Sinä et kuulu tänne”, tuo katse tuntuu sanovan. ”Mene oikeisiin töihin ja leikkaa tukkasi. Sinulla on ketsuppitahra halvalla H&M:n kauluspaidallasi. Sinusta ei koskaan tule mitään. Jäät yksin ja juot itsesi hengiltä nelikymppisenä”, hänen katseensa kertoo. Jopa hänen koiranulkoiluttajansa katsoo minua kuin halpaa makkaraa, ja hänen bikinivahattu puudelinsa yrittää virtsata päälleni.

Ohitan Riccaiden ja Wanhojen Zuolistocaazujen Antiicciliicceen, Monacon suurlähetystön ja Vapaamuurareiden loosin. Hakemani asunto on jylhän jugend-talon ylimmässä kerroksessa. Kun painan summeria, ovea avaamaan kiiruhtaa vanha herra yllään tummanpunainen, kullatuin paljetein ja nauhoin koristeltu puku.

Kerron asiani ja odotan, että ovimies ilmoittaa saapumisestani sisäpuhelimeen. Samalla katselen ihaillen eteishallin marmoripylväitä, kultaisia ornamenttilistoja ja samppanjaa pulppuavaa suihkulähdettä, jossa sateenkaarenväriset, hieman päihtyneet pikkukalat loikkivat iloisesti.

”Tervetuloa”, ovimies sanoo. ”Herra ja rouva von Gyggenheim odottavat teitä toisessa kerroksessa.”

Mies tulee mukaani hissiin ja painaa kohteliaasti kakkoseen. Kun astun ulos hissistä, hän kumartaa minulle sulavasti. Huoneistoon vie valtava tammiovi. Soitan kullattua ovikelloa, ja toinen miespalvelija avaa oven ja pyytää minua astumaan peremmälle. ”Herra ja rouva Gyggenheim odottavat sinisessä huoneessa. Tulkaa perässäni.”

Kävelemme tammipaneloitujen huoneiden läpi, jotka ovat täynnä hienoja posliiniastioita, raskaita huonekaluja, persialaisia mattoja, mittaamattoman arvokasta taidetta, eksoottisia täytettyjä eläimiä, vienosti solisevia suihkulähteitä, suuria kattokruunuja, keskiaikaisia haarniskoja, entisöityjä purjeveneitä 1400-luvulta ja pieniä puutarhoja, joissa satakielet livertävät. Kaikkialla leijuu ruusujen, vaniljan ja suurten rahatukkojen vieno tuoksu. Lopulta hovimestari avaa yhden jyhkeistä ovista ja astun sisälle siniseen huoneeseen. Se todellakin on kauttaaltaan sininen - seinät on peitetty vaaleansinisellä tapetilla, verhot ovat tummansiniset, huoneessa on pieni sänky, jossa on siniset vuodevaatteet ja pieni sininen sohva, jolla herra ja rouva Gyggenheim istuvat vieri vieressä.

”Ah, tervetuloa”, rouva Gyggenheim sanoo.
”Istu alas”, herra Gyggenheim sanoo.

Vilkuilen tovin ympärilleni ja katson sitten epätietoisena herra ja rouva G:tä. ”Istu vain, ole hyvä”, herra G toistaa.

Huoneessa ei ole tuoleja, enkä tohdi kajota siististi pedattuun vuoteeseen, joten istuudun lattialle Gyggenheimien jalkojen juureen. Herra G näyttää erittäin vanhalta ja hauraalta, hänen kapeat kasvonsa ovat syvien uurteiden peitossa, ja hänen uurteensakin ovat kauttaaltaan uurteiden halkomia. Hänen kätensä vapisevat hieman, enkä voi olla huomaamatta, että hänen vasen jalkansa on ilmeisesti irronnut hänen ruumistaan ja lojuu lattialla tuolin vieressä. Rouva G taas on hieman yllättäen noin 20-vuotias, hemaiseva nainen, jonka paksut vaaleat hiukset on kammattu taidokkaasti dollarin merkin muotoon. Yllään hänellä on tiukka punainen satiinimekko, joka hädin tuskin pitää kurissa hänen uhkeat muotonsa.

”Meillä on muutama kysymys sinulle”, herra G sanoo.
”Selvä, se sopii.”
”Hyvä”, rouva G sanoo. ”Ensinnäkin, mitä mieltä olet köyhälistöstä?”

Kysymyksiä on kymmeniä, ja haastattelu tuntuu kestävän tuntikausia. Huomattava osa kysymyksistä koskee elämäntapojani - poltanko, syönkö epäterveellisesti, juonko liikaa, iskenkö naisia baareissa, millaisilla välineillä yleensä isken heitä… Lisäksi rouva G haluaa tietää millaisesta perheestä olen lähtöisin, millaisesta perheestä vanhempani ovat lähtöisin ja onko suvussa todettu taipumusta mielenvikaisuuteen, kommunismiin tai heikkoihin pohjelihaksiin. Herra G on nukahtanut jo parin ensimmäisen kysymyksen jälkeen. Hänen päänsä retkottaa takakenossa ja ohut räkänoro valuu hänen sieraimestaan poskelle. Jossain vaiheessa hovimestari tarjoilee meille vahva-aromista kahvia ja pieniä, kovia keksejä, jotka ovat niin kuivia että jokainen muren meinaa takertua kurkkuuni. Mennessään palvelija pyyhkäisee rään herra G:n poskelta, mutta tämä jatkaa autuaasti uniaan.

”Oikein hyvä. Sitten viimeinen kysymys”, rouva G sanoo. “Olisitteko kenties valmiit threesomeen?”
Sylkäisen suullisen kahvia ja keksinmuruja matolle, joka lienee käsintehty.
”Mitä?” huudahdan kun saan henkeä.
”Threesomeen - siis kolmen kimppaan. Ménage à trois. Seksiin kolmen kesken. Tiedättehän, yhdyntään.”
”K-kyllä minä sen tiedän, mutta mitä, miksi…”
”Olen pahoillani, mutta etsimme nimenomaan sellaista alivuokralaista, joka voisi hieman, tuota, piristää seksielämäämme.” Rouva G hymyilee minulle valloittavasti ja vilkaisee sitten miestään, joka on alkanut kuorsata hiljaa. “Teidän on turha pelästyä, meidän Franz Emilimme ei juurikaan jaksa osallistua. Hän lähinnä pitää katselemisesta. Hän pitää myös nuorista pojista.”
”Ah. Ahaa”, änkytän. ”E-entä onko taloyhtiössä pesutupaa?”

Porekuja 2 A 11B. ”Eloisalla alueella näppäränkokoinen yksiö opiskelijalle tai työttömälle narkkarille.”

Olen juuri noussut bussista, kun rähjäinen kiiluvasilmäinen pultsari tarttuu minua takinliepeestä ja työntää stiletin lähelle kasvojani.

”Missvitmsnonkrrrmllmkähsnkrplblgmtnblgsstnn?” hän huutaa.
”Mitäh?”
”Mähsnn, mhkä snn mitä vittua blh rgg sstte nn!?”
”E- en ymmärrä…”
”Mikä mitvitin blogin osoite on?” narkkari kiljuu. ”Pitää käydä katsomassa onko se päivittänyt, vittu.”

Huokaisen helpotuksesta, kirjoitan osoitteen lapulle ja annan sen miehelle. Kun hän on hoippunut tiehensä, jään katselemaan talon julkisivua. Se yllättävän huonossa kunnossa. Talon itäpää on miltei kokonaan sortunut, sillä kahteen ylimpään kerrokseen on ilmeisesti törmännyt pienlentokone. Itse asiassa koneen vääntynyt runko törröttää edelleen rakennuksen kyljestä kuin jokin outo kasvain. Hylyn lomasta voin nähdä sisälle muutamaan asuntoon. Yksi lentäjistä roikkuu aukeamattoman laskuvarjon varassa koneen ulkopuolella, ja köysiä pitkin laskeutunut lauma kissoja syö parhaillaan hänen kasvojaan.

Alimmassa kerroksessa on neljä liikehuoneistoa: Happy End Hieronta & Hoito, Ekstrahuva Thai Message, Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesukseen Uskovien Oikeamielisten Homojenvihaajien Raamattu- ja Cilice-Kauppa sekä hämyinen, nimetön baari, jonka ikkunat on peitetty mustalla maalilla, ja jonka sisältä kuuluu outoa pauketta - aivan kuin joku hakkaisi lihakimpaletta pesäpallomailalla. Jostain syrjäkujalta kuuluu laukauksia ja renkaiden ulvontaa asfaltilla. Kauempaa korviini kantautuu myös susien ulvontaa ja ilmatorjuntatykkien jyskettä.

Minulla on vielä tovi aikaa ennen näyttöä, joten päätän käydä lyhyellä kävelyllä pienessä puistossa, joka sijaitsee aivan talon kupeessa. Puiston puut näyttävät hieman huonovointisilta. Yksi jalava kyykistelee Bajamajan ovella, latva pönttöön työnnettynä. Polulla rikkinäisten viinapullojen ja tupakantumppien keskellä makaa rähjäinen koivu. Lintu lentää ohitseni vaappuen epävarmasti ja laulaa livertää Aikuista naista. Kun lähestyn kaatunutta kuusta, sen takaa loikkaa orava, joka yrittää myydä minulle amfetamiinia. Eläimen pupillit ovat laajentuneet, sen koko pieni keho tärisee kiihtymyksestä ja se on jatkuvassa liikkeessä: sykähtelee puolelta toiselle ja kääntelee päätään villisti.

Kieltäydyn oravan tarjouksesta ja käännyn nopeasti takaisin kohti taloa. Sen puistonpuoleisella seinustalla seisoo juuri kaksi tummiin pukuihin sonnustautunutta miestä. He ovat nähtävästi viemässä roskia, sillä maassa heidän jaloissaan lojuu toistakymmentä mustaa jätesäkkiä, joita he nostelevat roska-astioihin. Tervehdin mahdollisia tulevia naapureitani iloisesti, mutta he eivät taida pitää siitä, sillä toinen heistä katsoo minua murhaavasti ja toinen raottaa takkiaan sen verran, että näen järeän pistoolin perän.

Kiirehdin rappukäytävään, missä välittäjä odottaa minua. Hän on nuori, hieman epävarman oloinen mies, joka pälyilee koko ajan levottomasti ympärilleen. ”Hei, olen pahoillani, päivää, tervetuloa. Anteeksi jos vaikutan olevani hieman poissa tolaltani, minä vain vihaan tätä seutua, vihaan, voi jumala että minä vihaan tätä seutua! Niin, anteeksi, te olitte tulossa katsomaan asuntoa? Tämähän on oikein miellyttävää seutua, hieno paikka sinun kaltaisellesi nuorelle, viattomalle miehelle. Tätä tietä, kolmas kerros.”

Portaissa lojuu pari sammunutta hahmoa, joista lehahtaa voimakas vanhan viinan ja virtsan löyhkä. Kolmannen kerroksen tasanteella kulahtanut shemale tarjoaa palveluksiaan kymmenellä eurolla. Välittäjä jää tuijottamaan prostituoitua himokas katse silmissään kunnes tönäisen häntä voimakkaasti. Hän havahtuu ajatuksistaan ja avaa asunnon oven.

Asunnon katto on melko matalalla - joudun kyyristymään astuessani kynnyksen yli. Huoneessa ei ole ikkunaa, ja sitä valaisee ainoastaan yksi nurkkaan laitettu savuttava kynttilä.

”Öh, kuinka paljon tässä olikaan neliöitä?” minä kysyn.
”Viisi. Mutta olet onnekas, tämä ei ole sillä puolella, mihin lentokone törmäsi.”
”Missä täällä on kylpyhuone?”
”Tuota, juuri tässä asunnossa ei ole kylpyhuonetta, mutta kuten huomaatte, huoneen keskellä on lattiakaivo, joten… Ja naapurit lainaavat varmasti mielellään omaansa.”
”Sinä siis tunnet naapurit?”
”Kyllä kyllä, olen käynyt täällä useamman kerran… Tässä kerroksessa asuvat herrat Pakarinen ja Balagula. Herra Pakariseen törmäsimmekin äsken rappukäytävässä - hän oli se jolla oli yllään nahkakorsetti. Herra Balagula on myös oikein mukava mies, Venäjältä lähtöisin, tekee lähinnä yötöitä, jätehuoltoalalla. Firman nimi taisi olla Organizatsiya, Organizatsija tai jotain sinnepäin.”

Ikuisen Kadotuksen Polku 666. ”Vuokrataan upea asunto kelle tahansa, ihan oikeasti kelle tahansa. 300 euroa kuussa, tarvittaessa ilmaiseksi.”

Löydän asuntoilmoituksen erään riehakkaan baari-illan jälkeisenä aamuna. Omituista kyllä, se on kaiverrettu jollain teräaseella selkänahkaani. Luen tekstin peilin kautta. Tiedot ovat niukat: vain osoite, vuokrasumma ja näytön ajankohta.

Kun alan selvittää asiaa, käy ilmi, että asunnolle on lähes mahdotonta päästä. Internetin karttapalvelut eivät tunne osoitetta, eikä sitä löydy puhelinluettelosta. Olen jo aikeissa luovuttaa, kun näyttöä edeltävänä yönä näen oudon unen, jossa repaleiseen sotilasunivormuun sonnustautunut mätänevä ruumis kertoo minulle tarkat ohjeet siitä kuinka löydän asunnolle ja alkaa sen jälkeen syödä aivojani.

Seuraavana päivänä lähden katsomaan asuntoa. Taksikuski suostuu viemään minut hämärän metsätien alkuun, mutta ei pidemmälle. ”Onnea matkaan. Tarvitset sitä”, hän sanoo kun nousen autosta. Sen jälkeen hän kaasuttaa tiehensä ottamatta vastaan maksuani.

Tietä varjostaa molemmin puolin vanhojen ja korkeiden puiden tiheä muuri. Kävelymatka kestää tunnin. Kun lopulta näen talon, en ole uskoa silmiäni. Edessäni kohoaa hulppea, kaksikerroksinen kartano, jonka laajaa piha-aluetta koristavat kauniit pensasveistokset, ja jota ympäröi joka suunnassa tiheä sekametsä. Tienpielessä seisovassa ruostuneessa kyltissä on oikea osoite, joten kävelen ovelle ja vedän vanhanaikaisen soittokellon narua. Raastava kolke soi kirpeässä pakkasilmassa ja saa kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin.

Mitään ei tapahdu moneen minuuttiin. Olen jo aikeissa kääntyä takaisin, kun äkkiä ovi avautuu. Välittäjä on kalpea ja lihava siansilmäinen mies, joka on pukeutunut liian kireään frakkiin ja jonka ohut viiksikasvusto näyttää siltä kuin jokin karvainen toukka olisi kuollut hänen ylähuulelleen, kenties altistuttuaan miehen löyhkäävälle hengitykselle. Varmistan, että vuokralle todellakin tarjotaan koko asunto, ja vuokra todellakin on 300 euroa kuussa. Välittäjä nyökkäilee kiivaasti. Hän vaikuttaa hermostuneelta ja pyyhkii jatkuvasti hikeä otsaltaan.

Kierrämme ympäri taloa. Se on kohtalaisen siistissä kunnossa, vaikka pölyä on paljon ja lattialaudat narahtelevat paikoin ikävästi. Välittäjä kertoo, että asunnossa ei ole asunut ketään seitsemään vuoteen. Hän kertoo, että se rakennettiin sisällissodan jälkeen Suomen ainoan intiaaniheimon hautausmaan päälle. Hänen mukaansa asunto on minun, jos vain haluan sen. Hän kaivaa takataskustaan ryppyisen sopimuspaperin ja hopeisen tikarin. En ehdi kysyä tikarista, sillä samassa yläkerrasta kuuluu askelten töminää ja lasten kikatusta.

”Öh, mitä tuo on?” kysyn.
”Ei mitään”, kalpeaksi valahtanut välittäjä henkäisee. “Ei yhtään mitään.”
”Emme ole vielä nähneet yläkertaa. Ehkä meidän pitäisi mennä katsomaan sitä nyt?”
”Me emme voi mennä yläkertaan”, välittäjä sanoo painottaen jokaista sanaa. Hän katsoo minua epätoivoisesti.
”En minä voi allekirjoittaa vuokrasopimusta ennen kuin näen yläkerran”, intän ja tunkeudun väkisin portaikkoon vastustelevan välittäjän ohi.

Nousen portaat yläkertaan ja saavun pitkälle, pimeälle käytävälle, jonka toinen pää on varjojen peitossa. Kuulen jälleen juoksuaskeleita ja naurua, mutta nyt ne kuuluvat ullakolta. Kuljen eteenpäin ja kurkistelen sisään huoneisiin, jotka ovat täynnä valkoisilla kankailla peitettyjä huonekaluja, pölyä ja varjoja. Käytävän seinillä riippuu erikoisia tauluja: yksi esittää naista, joka on hukuttamassa lapsiaan tummavetiseen jokeen, toisessa poseeraa tuimailmeinen mies sotilaan univormussa, verinen luodinreikä keskellä otsaa. Käytävän päässä katossa on luukku. Kun vedän sen auki, pölyiset tikkaat laskeutuvat alas. Ullakko on pilkkopimeä. Alhaalta kajastavassa heikossa valossa näen hädin tuskin käsivarrenmitan päähän. Hamuan tulitikkuja taskustani ja mietin samalla minne välittäjä katosi. Samassa ulkoa kuuluu, kuinka auto käynnistetään, ja moottorin ääni loittonee nopeasti. Kohautan olkapäitäni ja raapaisen tikun. Lepattava valo ympäröi minut. Lapset seisovat vajaan metrin päässä kasvoistani. Heitä on kaksi.

8.1.2008

Once Upon A Time In North Karelia II

Koulussa meillä oli kolmen eri kastin oppilaita. Koulun kingejä olivat urheilijapojat, nuo pellavapäiset ja leveäharteiset adonikset, joiden perään tytöt huokailivat. Urheilijapojat puolestaan piirittivät maitotyttöjä, noita pellavapäisiä ja leveälanteisia venuksia, joiden ylivertaiset lypsytaidot olivat kaikkien tiedossa. Pohjasakkaa olimme me friikit ja hylkiöt: kaikki silmälaseja käyttävät, mustiin pukeutuvat, äidinkielen tunneilla viihtyvät, liian lihavat, liian laihat, mopottomat, älyköt, kommarit ja pakanat - tai edellä mainittujen lapset. Itse asiassa meidän alapuolellamme olivat vielä maaorjien lapset, nuo harmaat ja vähäpuheiset ryysyläiset, mutta heistä yksikään ei selvinnyt hengissä toista luokkaa pidemmälle.

Yläasteella minulla oli lukuisia yhteenottoja paikallisen pesäpallosankarin kanssa, joka oli jostain syystä ottanut minut silmätikukseen. Hän kampitteli minua ruokalassa, uitti päätäni wc-pöntössä, kiinnitteli selkääni lappuja joissa luki ”Potkaise minua” tai ”Olen hyvä matematiikassa”, luki minulle ääneen Paul Neil Milne Johnstonen runoja ja työnsi peniksensä suuhuni nukkuessani.

Hänen nimensä oli Arska. En ole varma miksi hän päätti kiusata juuri minua, sillä olihan luokallamme muita, paljon minua heiveröisempiä, rumempia ja avuttomampia tapauksia. Itse asiassa meidän luokallamme oli pari niin surkeaa tyyppiä, että minäkin saatoin hyvällä omatunnolla kiusata heitä! Mutta ei, Arska oli päättänyt kohdistaa kaiken sadistisen tarmonsa juuri minuun.

Ehkä se johtui siitä, että korjailin usein hänen yhdyssanavirheitään äidinkielentunneilla (”Homoperse on yhdyssana, Arska!” ”Tapan sut, ei tapan sua, Arska!”).

Tai ehkä se johtui siitä, että viidennen luokan kevään limudiskon kosteilla jatkoilla rakastelin kiihkeästi hänen yhdeksäsluokkalaisen tyttöystävänsä kanssa. Se oli ensimmäinen kertani. Kohtasimme hylätyssä talossa lähellä sitä paikkaa, jossa kylän ohitse virrannut Tyrväjoki kääntyi itään ja matkusti Moskovaan ryyppäämään eikä koskaan tullut takaisin. Uppouduimme ensin kiihkeään suudelmaan joka tuntui kestävän tuntikausia - ja niin se kestikin, sillä hammasrautamme olivat takertuneet toisiinsa. Kun lopulta pääsimme irti toisistamme, riuhdoimme vaatteet toistemme yltä. Sen jälkeen toimin juuri niin kuin isäni oli minua näissä asioissa opettanut.

”Mitä sinä teet, Inkvisiittori?” hän kysyi heleällä, aurinkoisella äänellään.
”Rakastelen sinua, oi kaunis Isabella”, minä huohotin.
”Mutta eikö sinun pitäisi, tuota, ensin tulla tänne samaan huoneeseen minun kanssani?”
Pistin pääni sisään ovenraosta ja tuijotin häntä hölmistyneenä. ”Niinkö?”
”Olen melko varma siitä.”

Isabellasta tuli ensimmäinen tyttöystäväni. Hän oli juuri sellainen nainen, jonka vuoksi kuka tahansa luokkamme pojista olisi heittänyt henkensä: valtavat utareet, leveä suu ja lauhkea katse. Sen kesän käyskentelimme yhdessä niityillä, Tyrväjoen kuivuneen uoman ruohoisilla penkereillä ja Synkmetsän puiden viileässä siimeksessä. Minulla oli tapana laulaa hänelle Mikko Alatalon rakkauslauluja samalla kun hän tyytyväisenä syödä maiskutti heinää ja hätisteli kärpäsiä ympäriltään.

Kirjoitin hänelle eroottisen rakkausrunon, joka on minulla yhä tallessa. Näin se alkaa:

Oi kaunis Isabella,
sua tahtoisin ihanasti rakastella,
siispä levitä jalat
ja paljasta naiseutesi salat.
Kun luot minuun katseen raukean,
toivon etten liian pian laukea…

Alkuperäinen runo on 84 sivua pitkä, joten en viitsi laittaa sitä tähän kokonaisuudessaan. Lähetin runon maakunnan rakkausrunokilpailuun, mutta juuri sinä vuonna kilpailu peruttiin äkillisen sairaskohtauksen vuoksi, eikä sitä enää sen koommin järjestetty.

Isabella puolestaan osallistui syksyllä paikalliseen Miss Panisin -kilpailuun, jonka kylämme panimo järjesti. Hän voitti koko kisan, mutta järkytyksekseni kävi ilmi, että pääpalkintona oli ikuinen orjuus panimon lihavan kepulaisomistajan omistuksessa. Kepulaisgorillat raahasivat kauniin Isabellani tiehensä minun silmieni edessä, enkä minä voinut tehdä mitään, sillä söin juuri herkullista vaniljajäätelöä.

7.1.2008

Once Upon A Time In North Karelia I

Vietin suurimman osan lapsuudestani ja nuoruudestani pienessä pohjoisessa kylässä, jonka nimi jääköön tässä yhteydessä mainitsematta. Maaseudulla eläminen ei aina ollut helppoa. Meillä ei ollut sähköä, juoksevaa vettä eikä tulta. Kylää ympäröivät synkät ja tiheät metsät olivat täynnä susia, karhuja, jääkarhuja ja näkymättömiä avaruushirviöitä, jotka nylkivät pahaa-aavistamattomat uhrinsa, mutteivät sietäneet itävaltalaista aksenttia.

Pahin uhka olivat kuitenkin ympäri kyliä pelottomasti vaeltavat kepulaislaumat. ”Muistathan sitten lapsirakas, ettet koskaan mene niiden lähelle. Jos näet sellaisen, juokse pakoon ja lujaa”, äitini varoitteli minua joka kerta kun menin yksin ulos leikkimään.

Eräänä kesäisenä iltana olin kävellyt syvälle metsään ja leikin juuri dominaa ja subia mielikuvitusystäväni Horstin kanssa, kun äkkiä kuulin ritinää ja kahinaa takanani olevasta pensaikosta. Esiin hyppäsi pyylevä, keski-ikäinen kepulainen, jonka häijyt tihrusilmät tuijottivat minua ahnaasti. Kulahtaneeseen salmiakkikuvioiseen neuleeseen, nappiverkkareihin, kumisaappaisiin ja Valtran lippalakkiin sonnustautunut pelottava olento heristi oikeassa kädessään Santeri Alkion Valittuja teoksia ja vasemmassa Raamattua. Kuola valui hänen suupielestään, kun hän alkoi kovaan ääneen kertoa minulle maanviljelijöiden koettelemuksista pienessä pohjoisessa maassamme, Puolueen kunniakkaasta historiasta ja perinteistä sekä meidän Herrastamme, joka suo valituilleen runsaan sadon ja pitkän iän.

Äitini neuvoa noudattaen minä otin jalat alleni heti kun tokenin järkytyksestäni. Onneksi olin pieni ja vikkelä, eikä raskastekoinen kepulainen pysynyt millään perässäni vaikeakulkuisessa maastossa. Karistin hänet kannoiltani ja juoksin kotiovelle saakka, missä lysähdin maahan ja nyyhkytin.

Kepulaiset liikuskelivat usein kylän raitilla traktoreillaan ja lehmillään. He kiersivät ovelta ovelle keräämässä suojelurahoja, joilla tuettiin paikallista maataloutta ja seurakunnan toimintaa. Jos rahoja kieltäytyi maksamasta, Puolue lähetti lauman järkälemäisiä nyrkkisankareita nyhtämään rahat väkivalloin. Jos rahaa ei ollut, vietiin lehmä, puoliso tai henki. Viranomaisille asiasta ei tietenkään kannattanut valittaa, sillä Puolueen tiukassa otteessa olivat niin poliisi, kunnanvaltuusto kuin kirkkokin.

6.1.2008

Loistava tulevaisuus

Voisiko joku ihan oikeasti ampua minut seuraavan kerran ennen kuin ehdin yökerhossa tanssilattialle? Anyone? Olen aina pitänyt kiinni siitä periaatteesta, että herrasmies ei juokse, tanssi eikä urheile. Täytyy myöntää, että olen menettänyt herrasmiehuuteni jo useita kertoja. Urheilua olen sentään onnistunut välttelemään ansiokkaasti jo useamman kuukauden. Pelkkää parempien elämäntapojen harkitsemista ei kai kuitenkaan voi pitää urheiluna, vaikka siitä hiki tulisikin.

No, soittivat sentään What Is Loven. Sitä kysymystä olikin sitten mukava pohtia aamulla, kun painoin poskeni posliinia vasten. Wc-istuimen posliinia, pervot.

No mitä se nyt sitten on, rakkaus? Joku rakkauden ammattilainen varmaan tietäisi. Älkää kysykö minulta. Jossain vaiheessa ei-niin-pitkä-aika sitten minusta tuntui, että parisuhteeni olivat niin lyhyitä, että ne päättyivät jo ennen ensitreffejä.

”Ai Liisa? Joo, mehän seurusteltiin kolme minuuttia, mutta sitten me kasvettiin erilleen.”

Nähtävästi itku seuraa loppujen lopuksi myös pidemmästä ilosta. On oikeastaan aika ihmeellistä, millaisella ryminällä parisuhteen kaltainen hutera ja näennäisen pieni (kahdesta ihmisestä ei tule kummoista ihmispyramidia) rakennelma sortuu. Paineaalto pyyhkäisee kasaan korttelin jos toisenkin, ja sivullisilta uhreilta ei vältytä. Yhtäkkiä kymmenien muistojen, paikkojen ja biisien merkitys ja tunnelma muuttuvat täysin, ja tuntuu melkein kuin eläisi jonkun toisen elämää.

”Katso, tämä on se kadunkulmaus, jossa ensi kertaa heiluttelin elintäni hänelle. Se oli kaunis sunnuntaiaamu, eikä matkalla kirkkoon ole koskaan ollut niin hauskaa! Muistan vieläkin elävästi hänen vanhempiensa ilmeen.”

Olen useita kertoja harkinnut vakavasti, että unohtaisin parisuhteet ja vetäytyisin selibaattiin johonkin luostariin. Löytäisin Jumalan ja sillai. Mutta olisiko sekään nyt niin kivaa? Onko Jumala edes hyvä sängyssä? Kai sen on pakko olla, jos se on kaikkivaltias. Sillä varmaan riittää hyviä pokausrepliikkejä. ”Hei kaunokainen. Mä kuolin sun syntien vuoksi. Mennäänx panee?” Sitä paitsi sen kanssa olisi aina foursome.

Levotonta. Pitäisi ryhdistäytyä. Ottaa itsestä tukeva niskaperseote. Mitä tästäkin nyt tulee, kun kirjoitan lauantaiyönä hämmentävää blogitekstiä, joka karkottaa kaikki kolme lukijaani?

”Kännibloggaaminen on melkein yhtä hauskaa kuin känniseksi, ihqlol! Hei, minne te kaikki menitte? Kaverit? KänniseksÄh?”

Päivätyöni päätyttyä on yhä enenevässä määrin tuntunut siltä, että jokainen päivä hujahtaa ohi oudossa ja epämiellyttävässä koomassa - kuin koskaan ei olisi täysin hereillä ja toimintakykyinen. Ensin rutiinien puute, villi vuorokausirytmi ja oma ”laatuaika” tuntuivat lomalta ja luksukselta, mutta nyt jo hieman ahdistaa. Tätä menoa minusta tulee viisisataakiloinen tyhjäpää, joka löhöää kaikki päivät sohvalla roskaruokaa ahmien ja tv-chatteja kuolanoro poskella tuijottaen. Ehkä se olisikin siunaus.

Oletteko lukeneet Martin Pagen kirjaa Kuinka minusta tuli tyhmä? Suosittelen.

”Saarnaajassa sanotaan, että 'joka tietoa lisää, lisää tuskaa'. Mutta koska minulle ei ole suotu onnea käydä rippikoulua toisten lasten kanssa, minua ei varoitettu oppimisen vaaroista. Kristityllä on onni tulla jo nuorena varoitetuiksi älykkyyden uhasta, ja he tietävät kaihtaa sitä. Autuaita ovat hengessään köyhät.

--

Olen järjen kirouksen uhri: köyhä, naimaton ja masentunut. Olen miettinyt kuukausikaupalla tätä liiallisen miettimisen sairauttani, ja olen varma, että kova onneni ja hillitön järkeni korreloivat keskenään. Ajatteleminen ja yritys ymmärtää eivät ole koskaan tuoneet minulle mitään, ne ovat aina toimineet minua vastaan. Miettiminen ei ole luonnollinen toiminto, vaan se haavoittaa, kuin paljastaen ilmassa leijuvat pullonsirpaleet ja piikkilangan.”


Kun voisikin nollata aivotoimintansa! Sulkisi pois kaikki ikävät ja ahdistavat ajatukset. Iloitsisi pienistä ja yksinkertaisista asioista. Niin kuin koira, joka saa lähes loputonta riemua jonkun oksanpätkän kanssa piehtaroimisesta. Mutta ei. Yritä tässä piehtaroida oksanpätkän kanssa, kun pitäisi hankkia koulutus, ura, perhe, merkitys. Kaikista hauskinta olisi heittäytyä työttömäksi rappiojuopoksi, joka kirjoittaisi surrealistista romaania ja säveltäisi tekotaiteellista postpunkkia, hengailisi Kallion baareissa ja kiertelisi taidenäyttelyissä. Ensin vain pitäisi voittaa lotossa tai ryöstää pankki. Voisiko joku lainata pistoolia, sukkahousuja ja pakoautoa? Silmäpakoautoa?

Viime aikoina olen ollut herkässä mielentilassa. Keskiviikkona katsoin Spiderman 3:en ja vollotin kuin pikkutyttö kun Hämis otti pataan hiekkahirviöltä ja ulkoavaruuden örkiltä. Viimeksi jokin leffa sai minut kyynelehtimään joskus kymmenen vuotta sitten - taisi olla se kerta kun näin Schindlerin listan ensimmäisen kerran. Mutta että Spiderman!? Ei saatana. Tänään päivällä taas iski massiivinen krapula-ahdistus. Pari tuntia vierähti siinä, että makasin sängyllä ja muistelin miten hengitetään.

Uusi vuosi, uudet kujÄh Työntäkää perseeseenne ne vuodet ja kujeet, minä ryhdyn munkiksi.

3.1.2008

Viimeinen mies pystyssä

Heimo: Hyvää iltaa hyvät kuuntelijat ja tervetuloa seuraamaan Itsetyydytyksen Suomen mestaruuskilpailuita! Minä olen Heimo Jyräys, teidän selostajanne, ja studiossa minun kanssani on tänä iltana Kalle Sutija, masturboinnin maailmanmestari vuosimallia 1957!

Kalle: Iltaa.

H: Meillä on tänään edessä jännittävä kilpailu, jossa maan mahtavimmat melanmiellyttäjät taittavat peistä kullan ja kunnian toivossa. Millaisena sinä Kalle näet tämän lajin nykyisin? Omista käärmeenlumousajoistasi on kuitenkin vierähtänyt jo tovi.

K: Onhan moni asia vuosien varrella muuttunut. Minun aikoinani suoritukset olivat huomattavasti pitkäkestoisimpia, eli vauhtia on tullut lisää paljon. Tietysti urheilijoiden varusteiden koko on kasvanut huomattavasti. Treenaus on sekin ihan eri tasolla nykyisin. On kaiken maailman korkean paikan leirejä, pumppuja ja puristimia. Minä olen aktiiviurani jälkeen jonkin verran valmentanut junnuja, mutta olen pyrkinyt suosimaan perinteisiä metodeja, että ihan vaseliinipurkki, vessapaperirulla ja Jallu -linjalla ollaan menty. Sitten mukaan on tullut kaikki ikävät lieveilmiöt, niin kuin doping. Minun aikanani suurin huijaus oli se, kun yksi kilpailija jäi kiinni Bettie Pagen kuvan katselusta suorituksen aikana.

H: Aivan. Tästä kilpailustahan odotetaan hyvin pitkälle kaksintaistelua kahden valioluokan veitikanvatkaajan välille. Juha S. Perma on napannut mestaruustittelin kolmena aikaisempana vuonna, mutta hänen nuori haastajansa Akseli Vatku on tänä vuonna pannut ahkerasti kapulaa Perman rattaisiin, vai mitä sanot, Kalle.

K: Kyllä näin on, ja varmasti tänään rakkaudenkivääriä lauotaan tosissaan eikä tuumaakaan anneta periksi.

H: Aivan. Mutta annetaan nyt miesten ottaa toisistaan mittaa! Lavalla onkin jo ensimmäinen kilpailijamme, Einari Rautio Espoosta. Tämä tv:stä tuttu tumputtaja osallistuu nyt ensimmäistä kertaa tosimiesten mailamittelöihin, joten saa nähdä kuinka kauas hänen roiskaisunsa tänään kantaa.

K: Nuori mies vaikuttaa ainakin erittäin itsevarmalta ja hänellä on hyvä, tukeva ote nahkapampustaan. Ranneliike näyttää sujuvan mukavasti, mutta hieman näyttää nyt puoltavan vasemmalle päin tämä suoritus.

H: No niin. Siinä näimme Einarin ejakulaation, ja katsotaan mitä tuomarit ovat mieltä… Ei lainkaan hassummat pisteet. Sieltä tulee keskiarvoksi 7,4. Ja nyt on seuraavan kilpailijan vuoro. Han Solo Parikkalasta astuu lavalle. Hän on kiertänyt näissä kisoissa jo vuosikaudet, mutta menestys on ollut viime vuosina vaatimatonta.

K: Näin on, Heimo. Han on kärsinyt useista loukkaantumisista uransa aikana, ja suuret odotukset ovat valuneet hiekkaan, tai roiskuneet lakanoille, jos käytetään tässä yhteydessä hieman sopivampaa vertausta.

H: Kalle, sinun metaforasi sopii kuin mälli silmään. Täytyy sanoa, että hieman vaivalloiselta tuo Solon lipputangon kiillottaminen vaikuttaa.

K: Kyllä. Siitä puuttuu kokonaan se tunne ja tekemisen ilo, mitä näissä suorituksissa tarvitaan. Han näyttää olevan aika tuskissaan… Voi ei!

H: Herraisä! Han Solo tuupertui juuri maahan. Hänen oikea kätensä jatkaa edelleen itsepintaisesti suoritusta, mutta mies näyttää olevan tajuton… Sieltä tulee paikalle lääkintähenkilökuntaa… Onpa ikävä tapaus. Nyt Solo kuljetetaan paareilla pois areenalta. Todella ikävää. Osaatko Kalle sanoa, mitä tuossa olisi voinut tapahtua?

K: Olisiko kyse siitä, että verta pakkautui liikaa Hanin alapäähän, minkä seurauksena yläpäässä sitten pimeni. Sehän on aika yleinen runkkaamistapaturma.

H: Toivotaan, että Solo toipuu tuosta ja pääsee taas pian jyystämään juustomakkaraa.

K: Kyllä, Heimo, näin me toivomme.

H: Nyt onkin jo edessä toiseksi viimeinen kilpailija, tämän vuoden ehdottomasti räiskyvin runkkari, Akseli Vatku!

K: Ei voi muuta kuin ihailla kaverin työtä. Katso nyt tuota jämerää, mutta hellää otetta, keskittynyttä katsetta, polvien hienostunutta kulmaa, kuinka vapaa käsi säestää liikettä… Tässä meillä on todellinen aisanhankauksen ammattilainen.

H: Näin on aisanlaita! Vatkun purppurapäinen soturi saa kyytiä miehen varmassa käsittelyssä, ja katsotaan tuomaripisteet… 9,8! Uskomatonta! Onko Akseli Vatku vuoden 2007 rautaisin runkkari?

K: Äläs nuolaise ennen kuin laukeat. Nyt on Perman vuoro näyttää kuinka vaimon parasta ystävää kätellään!

H: Olet aivan oikeassa. Sillä aikaa kun Perma valmistautuu, kuulisin mielelläni sinun mietteitäsi lajin tulevaisuudesta. Viime aikoina on paljon puhuttu siitä, pitäisikö lajiliiton alkaa järjestää käteenvetokisoja myös naisille. Mitä mieltä sinä olet tästä?

K: Minä olen kyllä sillä tavalla vähän vanhanaikainen, että en hyväksy sellaista kahden sormen tangoa. Raamatussakin tuomitaan kaikki helmenkalastajat, taikalampun hankaajat, majavanmättäjät, purppurajärven purjehtijat ja pensaanpaukuttajat. Mutta jos lajiliitto alkaa tukea sormipiirakan leipomista ja hekuman hiiren tuplaklikkausta, en minulla ole siihen mitään sanottavaa. Ehkä tulevaisuudessa pääsemme seuraamaan myös naisten kisailua tässä lajeista vanhimmassa ja jaloimmassa.

H: Kiitos Kalle näkemyksistäsi. Nyt on aika ottaa eteen illan viimeinen madonmuiluttaja, hallitseva Suomen mestari, suvereeni saksofonin sakottaja Juha S. Perma!

K: Ohoh! Aikamoisella lanneliikkeellä hän pudottaa housut nilkkoihin. Alku on todella vakuuttava.

H: Ja katso tuota ranneliikettä. Tämä on… tämä on vain niin… kaunista!

K: Älähän nyt Heimo. Pystytkö sinä jatkamaan? Heimo? Heimo!? Niin, hyvät kuuntelijat, selostajamme joutuu nyt tovin kokoamaan itseään, joten minä astun toviksi puikkoihin. Kyllä, siellä Juha S. Perma jatkaa suoritustaan… ja jatkaa… ja jatkaa… ja jatkaa… Ja siinä se on! Kyllähän se ylämummoon lävähtää, vai mitä Heimo?

H: K-kyllä. Kiitos Kalle. Pahoittelen tätä kuuntelijat. Tämä laji vain koskettaa minua.

K: Minne, Heimo?

H: No. Tänne.

K: Aivan. Katso, Heimo, tuomarit valmistautuvat antamaan pisteensä…

H: Uskomatonta! 9,9 pistettä! Juha S. Perma on jälleen Suomen mestari!

K: Hienoa!

H: Hän on todellakin kääntänyt tämän viisi yhtä vastaan -asetelman edukseen!

K: Kyllä! Hän on pannut pötkyläpossun vinkumaan, päihittänyt taskubiljardissa maan huiput ja ottanut oikeuden omiin käsiinsä!

H: En tiedä sinusta, Kalle, mutta minun tekisi nyt mieleni tänä upeana hetkenä hieman miekkailla kanssasi.

K: Sinä olet Heimo kyllä yksi iso runkkari. Malta hetki, riisun vain oranssin pukunÄh

H: Ei se mitään, Kalle. Ei se mitään.

2.1.2008

Jonain päivänä saan sen selville

On päiviä, joina toivoo, että tulisi maailmanloppu. Kenties sellainen, jossa George W. Bush saa Jumalalta käskyn tuhota koko paha syntinen maailma, ja Ykä parin rohkaisuryypyn jälkeen painaa sitä Punaista Nappia Jota Ei Missään Nimessä Saa Painaa ja käynnistää alati kiihtyvän ydinohjusten ilotulituksen, jonka synnyttämä liekkimeri pyyhkäisee kaiken elämän maan päältä. Kenties jostain kaukaisesta kierregalaksista saapuu huonoa runoutta rustaavia avaruusolentoja, jotka posauttavat planeettamme kappaleiksi hyperavaruuden ohitustien alta. Tai sitten MTK:n sponsoroima geenimanipulaatiohanke epäonnistuu, ja verenhimoiset vampyyrisopulilaumat valtaavat koko maailman. Niiden purema muuttaa kaikki muut eläimet ja olennot sopuleiksi. Lopulta koko sopuleiksi muuttunut maailma juoksee kallionjyrkänteeltä mereen, ja niin elämä maapallolla saa kieltämättä koomisen, mutta silti niin traagisen lopun.

Tein listan havainnoista, joita tein eilen toistaiseksi määrittelemättömään aikaan, joka saattoi olla aamu, iltapäivä tai kenties huomisilta:

Missä minä olen?

Jokin pieni ja jo eläessään pahanhajuinen jyrsijä (sopuli?) on ryöminyt yöllä suuhuni tekemään kuolemaa.

Tämä on lepakkoseutua.

Selkääni on yön aikana kasvanut uusia lihaksia, joiden ainoa tehtävä on tuottaa silmitöntä kipua.

Löydän lisää kuolleita jyrsijöitä kainaloistani, housuistani ja sukistani.

Televisiosta näkyy joku sitcom, jonka päähenkilöt ovat jäniksiä.

Huoneessa on joku. Minua pelÄh

Oli juhlat, ja minäkin soitin muovista kitaraa ja lauloin muovisia lauluja. Jokainen kulaus olutta tuntui pehmentävän sanojen, ajatusten ja ihmisten kulmia. Olin eräällä klubilla sen jälkeen tai jonain toisena yönä. Baarimikko kysyi minulta mitä haluan. Hänen hampaansa oli teroitettu. Vastasin haluavani kiintopisteen. "Jos kaikki muuttuu, hajoaa ja kuolee, mitä väliä millään on, jos ei ole mitään pysyvää!" minä huusin. Hän kaatoi minulle tujauksen vahvaa viskiä. Tanssin joidenkin ihmisten kanssa, vaikka minun mielestäni mies tanssimassa näyttää aina jotenkin huvittavalta ja hieman surulliselta. Vessan lattia oli kylmä ja tahmea.

Olinko minä niissä juhlissa? Televisiosta tulvi rauhatonta sinertävää valoa huoneeseen. Minä istuin sohvalla ja katselin uusintoja. Tuossa me tapaamme ensimmäisen kerran. Valo näyttää erilaiselta kuin muistan. Liikkeet ovat pidäteltyjä. Ilmeet vääristyvät tuskaan ja suruun. Jokainen hetki on jähmettynyt liikkumattomaksi asetelmaksi ajan virtaan, eikä mikään muutu. Jos matkustaisin ajassa taaksepäin syntymäni hetkelle, minä olisin aina ollut siellä, ja tulisin aina olemaan. Kaikki on aina menetetty, ja kaikki on aina tässä.

Missä minä olin?

"Hei kaunokainen. Sattuiko se, kun putosit taivaasta?" "Sinä muistat väärin." "Tapahtuiko se todella?" "Älä koske minuun."