Koulussa meillä oli kolmen eri kastin oppilaita. Koulun kingejä olivat urheilijapojat, nuo pellavapäiset ja leveäharteiset adonikset, joiden perään tytöt huokailivat. Urheilijapojat puolestaan piirittivät maitotyttöjä, noita pellavapäisiä ja leveälanteisia venuksia, joiden ylivertaiset lypsytaidot olivat kaikkien tiedossa. Pohjasakkaa olimme me friikit ja hylkiöt: kaikki silmälaseja käyttävät, mustiin pukeutuvat, äidinkielen tunneilla viihtyvät, liian lihavat, liian laihat, mopottomat, älyköt, kommarit ja pakanat - tai edellä mainittujen lapset. Itse asiassa meidän alapuolellamme olivat vielä maaorjien lapset, nuo harmaat ja vähäpuheiset ryysyläiset, mutta heistä yksikään ei selvinnyt hengissä toista luokkaa pidemmälle.
Yläasteella minulla oli lukuisia yhteenottoja paikallisen pesäpallosankarin kanssa, joka oli jostain syystä ottanut minut silmätikukseen. Hän kampitteli minua ruokalassa, uitti päätäni wc-pöntössä, kiinnitteli selkääni lappuja joissa luki ”Potkaise minua” tai ”Olen hyvä matematiikassa”, luki minulle ääneen Paul Neil Milne Johnstonen runoja ja työnsi peniksensä suuhuni nukkuessani.
Hänen nimensä oli Arska. En ole varma miksi hän päätti kiusata juuri minua, sillä olihan luokallamme muita, paljon minua heiveröisempiä, rumempia ja avuttomampia tapauksia. Itse asiassa meidän luokallamme oli pari niin surkeaa tyyppiä, että minäkin saatoin hyvällä omatunnolla kiusata heitä! Mutta ei, Arska oli päättänyt kohdistaa kaiken sadistisen tarmonsa juuri minuun.
Ehkä se johtui siitä, että korjailin usein hänen yhdyssanavirheitään äidinkielentunneilla (”Homoperse on yhdyssana, Arska!” ”Tapan sut, ei tapan sua, Arska!”).
Tai ehkä se johtui siitä, että viidennen luokan kevään limudiskon kosteilla jatkoilla rakastelin kiihkeästi hänen yhdeksäsluokkalaisen tyttöystävänsä kanssa. Se oli ensimmäinen kertani. Kohtasimme hylätyssä talossa lähellä sitä paikkaa, jossa kylän ohitse virrannut Tyrväjoki kääntyi itään ja matkusti Moskovaan ryyppäämään eikä koskaan tullut takaisin. Uppouduimme ensin kiihkeään suudelmaan joka tuntui kestävän tuntikausia - ja niin se kestikin, sillä hammasrautamme olivat takertuneet toisiinsa. Kun lopulta pääsimme irti toisistamme, riuhdoimme vaatteet toistemme yltä. Sen jälkeen toimin juuri niin kuin isäni oli minua näissä asioissa opettanut.
”Mitä sinä teet, Inkvisiittori?” hän kysyi heleällä, aurinkoisella äänellään.
”Rakastelen sinua, oi kaunis Isabella”, minä huohotin.
”Mutta eikö sinun pitäisi, tuota, ensin tulla tänne samaan huoneeseen minun kanssani?”
Pistin pääni sisään ovenraosta ja tuijotin häntä hölmistyneenä. ”Niinkö?”
”Olen melko varma siitä.”
Isabellasta tuli ensimmäinen tyttöystäväni. Hän oli juuri sellainen nainen, jonka vuoksi kuka tahansa luokkamme pojista olisi heittänyt henkensä: valtavat utareet, leveä suu ja lauhkea katse. Sen kesän käyskentelimme yhdessä niityillä, Tyrväjoen kuivuneen uoman ruohoisilla penkereillä ja Synkmetsän puiden viileässä siimeksessä. Minulla oli tapana laulaa hänelle Mikko Alatalon rakkauslauluja samalla kun hän tyytyväisenä syödä maiskutti heinää ja hätisteli kärpäsiä ympäriltään.
Kirjoitin hänelle eroottisen rakkausrunon, joka on minulla yhä tallessa. Näin se alkaa:
Oi kaunis Isabella,
sua tahtoisin ihanasti rakastella,
siispä levitä jalat
ja paljasta naiseutesi salat.
Kun luot minuun katseen raukean,
toivon etten liian pian laukea…
Alkuperäinen runo on 84 sivua pitkä, joten en viitsi laittaa sitä tähän kokonaisuudessaan. Lähetin runon maakunnan rakkausrunokilpailuun, mutta juuri sinä vuonna kilpailu peruttiin äkillisen sairaskohtauksen vuoksi, eikä sitä enää sen koommin järjestetty.
Isabella puolestaan osallistui syksyllä paikalliseen Miss Panisin -kilpailuun, jonka kylämme panimo järjesti. Hän voitti koko kisan, mutta järkytyksekseni kävi ilmi, että pääpalkintona oli ikuinen orjuus panimon lihavan kepulaisomistajan omistuksessa. Kepulaisgorillat raahasivat kauniin Isabellani tiehensä minun silmieni edessä, enkä minä voinut tehdä mitään, sillä söin juuri herkullista vaniljajäätelöä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti