21.5.2008

Missä kalkkunat ratsastaa

Kun minun ja digisovittimeni tiet vuoden alussa erosivat, päätin olla hankkimatta uutta boksia. Järkeilin, että ilman televisiota pystyn käyttämään aikani paljon hyödyllisempiin asioihin, kuten penisorigameihin ja hitaaseen, mutta varmaan sekoamiseen.

Nyt minä kuitenkin lankesin. Eksyin Kodin Ykkösen elektroniikkaosastolle ja päädyin katselemaan hyllykköä, joka oli täynnä uutuuttaan kiiltäviä digibokseja. Niiden metalliset pinnat ja virtaviivaiset muodot saivat minut jonkinlaisen transsin valtaan ja – myönnetään – myös seksuaalisesti hieman kiihottuneeksi. En tiedä kuinka kauan olisin saattanut seisoa siinä katse lasittuneena ja ohut kuolavana leukaa pitkin valuen, jollei tomera myyjätär olisi havahduttanut minua haaveistani.

”Hei! Tarvitsetko apua?” tyttö kysyi tarpeettoman pirteästi.

”Apua? Kyllä... Minä tarvitsen... apua. Olen viime aikoina ollut todella masentunut ja huomaan myös kiihottuvani tarpeettoman usein kodin elektro-”

”Siis tarvitsetko apua digiboksin valinnassa?”

”Aah. Aah? Kyllä. Minulla on jo televisio, mutta olisi kiva katsella muutakin kuin tyhjää ruutua, tiedäthän. Vaikka kyllä sekin joskus saa minut kiihot-”

”Tarvitsetko kaapeli- vai antenniboksin?” myyjätär hihkaisi sellaisella todellisuuspakoisella päättäväisyydellä, jollaista yleensä tapaa asiakaspalvelijoissa ja kokoomuksen kansanedustajissa.

”Tarvitsenko minä... Mitä? Tarvitsen sellaisen boksin, jonka voi liittää televisioon niin, että voin katsoa erilaisia ohjelmia.”

”Selväää”, tyttö sanoi. Hänen vasen silmänsä nyki tuskin havaittavasti, mutta hänen leveä hymynsä ei kaikonnut. ”Miten olisi tällainen perusmallin kaapeliboksi, luotettava ja halpa?”

Myyjättären sanat saivat minut purskahtamaan itkuun.

”Mitä nyt?” myyjä kysyi, muttei oikein osannut muuttaa myyntihymyään empatiaksi, vaan jämähti jonkinlaiseen välimallin irvistykseen.

”Ei mitään”, sanoin ja niistin kuuluvasti nenäni hänen paitaansa. ”Anteeksi. Mieleeni vain tuli entinen tyttöystäväni. Hän kutsui myös itseään luotettavaksi ja halvaksi.”

”Olen... pahoillani? Tuota, jos haluatte tulla ostamaan boksia joku toinen päivä...”

”Ei tässä enää mitään, olen ihan kunnossa. Katsotaanpa nyt sitä boksia... Oikein hauskannäköinen, sileäpintainen ja mukavan kulmikas. Seksikäs, sanoisin jopa, mikäli digiboksista niin voi sanoa. Minä otan sen.”

”Entä pannaanko vielä tästä dvd-soitin mukaan? Se on tarjouksessa.”

”Kyllä. Kyllä. Sekin on todella... Kuuma. Olisipa tuo levyaukko vielä suurempi, jotta vois- Anteeksi, minun täytyy istua nyt hetkeksi alas.”

Niin minusta tuli uuden digiboksin ja dvd-soittimen ylpeä omistaja. Kiikutin laitteet kotiini ja aloitin innoissani ohjekirjan ”helpoksi” kuvaileman asennuksen. Noin seitsemän tuntia myöhemmin sain molemmat vimpaimet toimimaan yhtä aikaa ja vieläpä niin, ettei digiboksin käynnistäminen enää katkaissut internet-yhteyttäni tai saanut naapurin palohälytintä parkumaan. Voin todeta, että tässä vaiheessa tunsin itseni todella onnelliseksi.

Hain jääkaapista Romanée-Contia ja tuunattuja croissantteja, minkä jälkeen riisuin housuni ja istahdin leveästi sohvalle. Avasin television malttamatta odottaa, millaista älynystyröitä hivelevää dokumenttia tai draamasarjaa pääsen seuraamaan.

Ja mitä väsyneet silmäni näkivätkään? Laulavan kalkkunan. Laulavan kalkkunan. Laulavan kalkkunan. En voinut tehdä muuta kuin tuijottaa silmät pyöreinä tuota irvokasta luonnonoikkua, joka kärisevä ääni laahasi nuotinvieruksia hirvittävän eurodance-jytkeen pauhatessa taustalla ja vähäpukeisten tanssityttöjen noudattaessa vaivalloisesti jonkun kuurosokean laatimaa koreografiaa. Sen jälkeen suljin television, iskin vasaralla digiboksin hajalle ja tapoin its

***

Tuo ihastuttava kalkkuna oli tietenkin Dustin, Irlannin tämänvuotinen euroviisuedustaja. Euroviisut on tunnetusti isolla rahalla järjestetty kyvyttömyyskilpailu, johon kaikki Euroopan maat lähettävät edustajansa kilvoittelemaan siitä, kenellä on isoimmat tissit, huonoin huumorintaju ja tyylittömin diskobiitti. Suomi pärjäsi viisuissa aikaisemmin surkeasti – onneksi niin, sillä vanhoina hyvinä aikoina koko viisuhärdelli kuitattiin parilla puolen palstan lehtijutulla.

Viime vuonna pari rovaniemeläistä nörttipelleä keksi pukea päälleen vappunaamarit ja, halleluja, Suomi voitti koko paskan. Yhtäkkiä puoli Suomea sai kummallisen aivohalvauksen, ja euroviisuista tuli koko kansan suurinta hupia heti viinanjuonnin ja itsemurhien jälkeen. Järjettömälle viisumanialle ei valitettavasti loppua näy.

Tänä vuonna Suomea edustaa Teräsbetoni, jonka kalvakat muusikonruikut nähtävästi kuvittelevat olevansa Suomen Manowar, vaikka kukaan heistä ei kelpaisi edes Eric Adamsin paskariu'uksi. Täytyy vain rukoilla, että Teräsbetoni ei pärjäisi finaalissa laiskalla hevi-iskelmällään, jotta Suomen kansa välttyisi naurettaviin mittasuhteisiin paisuvalta humppahehkutukselta.

7.5.2008

Decoupagea harrastamaan


Ehdin jo kiroilla kovaan ääneen kun en päässyt kirjautumaan Blogilistalle. Sitten huomasin, että tilaajamääräni on yli 20-kertaistunut. Ajatella!

Lämmin kiitos kaikille uusille tilaajille!

P.S. Onko decoupage jokin uusi ranskalainen seksiasento? Pitäisi ilmeisesti kirjoittaa siitä seuraavaksi.

4.5.2008

MM-kisojen kunniaksi

04 May, Sun, 12:21:04 Google: miltä teemu selänne tuoksuu

2.5.2008

Endlösung

Pari päivää sitten odotin bussia, joka oli yli 20 minuuttia myöhässä. Pysäkille viereeni istahti kaksi hieman rähjäistä laitapuolen kulkijaa, jotka päättivät laulaa hieman Irwiniä kanssaodottajien iloksi.

Sanoinko laulaa? Karjuminen on lähempänä totuutta.

Jossain vaiheessa he tietenkin yrittivät ottaa minuun kontaktia. "Hei, tyttö! Anteeksi, herra! Mähämmmäähmm! Kaunis päivä tänään!" toinen heistä huusi minulle. Yritin teeskennellä liikennemerkkiä, mutta spurgu jatkoi pauhaamistaan.

"Blogilistan betaversio! Blääääh! Ähämmmm! Beta!" se huusi. Onneksi bussi tuli pian tämän jälkeen, ja pääsin pois kiusallisesta tilanteesta heittäytymällä sen alle.

Tänään kotimatkalla bussiini sattui kolme juoppoa. Heistä viimeinen nousi kyytiin juuri ennen kotipysäkkiäni. Lievästi laitamyötäisessä seilannut sankarimme törmäsi ilmeisesti kaljakassinsa liikevoiman vetämänä hirveällä vauhdilla keskiovista sisään, oli kaatua lastenvaunujen päälle ennen kuin löysi jälleen tasapainonsa ja hoippuroi istumaan kahta elämäntapakumppaniaan vastapäätä - matkasta maksamatta, toki.

Tätä kieltämättä näyttävää sisääntuloa seurasi noin kymmenen minuutin eriskummallinen pattitilanne, jossa kuski huuteli rattinsa takaa juoppoa maksamaan, juoppo mölisi takaisin jotain ihmiskieltä etäisesti muistuttavaa, ja kaksi muuta spurgua uhkaili kolmatta puukolla, mikäli tämä ei suostuisi maksamaan.

Tilanne eskaloitui jo siihen pisteeseen, että hain katseellani toista bussia jonka alle heittäytyä, mutta sitten kuski antoi periksi ja jatkoi matkaa.

Näin kevään tullen spurgut ilmestyvät laumoittain Helsingin katukuvaan. Kovaääniset ja pahanhajuiset denalaumat valtaavat torit, puistot ja kolmosen ratikan. Heitä on kaikkialla. Tälläkin hetkellä sohvallani istuu viisi spurgua laulamassa Irwiniä, eikä minulla ole mitään havaintoa siitä, kuinka he tänne päätyivät.

Spuget ovat sopeutuneet ihailtavalla sinnikkyydellä Helsingin moninaisiin elinoloihin. Huhutaan, että Eläintarhanlahdessa elää denoja, jotka ovat kasvattaneet kidukset ja nousevat vedestä vain saalistamaan viinaa ja tupakkaa. Kolmosen ratikoissa taas asustaa juoppoja, joiden tasapainoelin on tottunut raitiovaunun nytkähdyksiin - kyydissä ollessaan he pysyvät hyvin pystyssä, mutta noustessaan ulos he lentävät päistikkaa nurin.

Voisi sanoa, että minulla ja spurguilla on eräänlainen viha-rakkaus-suhde. He rakastavat minua, minä vihaan heitä. Olen ilmeisesti jonkinlainen spurgumagneetti, enkä oikein tiedä miksi. Ehkä näytän siltä kuin olisin antelias luonteeltani ja kantaisin aina viinapulloa mukanani. Kyllähän minä kannankin aina viinapulloa mukanani, mutta mistä spurgut sen tietävät? Ehkä he kykenevät haistamaan alkoholin löyhähdyksen metrien, jopa kilometrien päähän.

Nyt minua alkoi pelottaa.

Mutta ei hätää. Minulla on suunnitelma spurguongelman poistamiseksi. Pauli Leppä-ahon ja Adolf Eichmannin kanssa laatimani suunnitelman työnimi on Lopullinen ratkaisu. Jotenkin se kuulostaa paremmalta saksaksi: Endlösung.

Näin se menee: Rakennetaan jonnekin joutomaalle - esimerkiksi musiikkitalon rakennustyömaalle - suuri leiri, joka aidataan piikkilangalla. Pystytetään leirille valtavia uuneja. Sen jälkeen kuskataan kaikki spurgut leirille. Sitten spurgut voivat paistaa uuneissa pullaa, jota jaetaan ilmaiseksi kaikille.

Arbeit macht frei, ja pulla on hyvää.