Missä kalkkunat ratsastaa

Kun minun ja digisovittimeni tiet vuoden alussa erosivat, päätin olla hankkimatta uutta boksia. Järkeilin, että ilman televisiota pystyn käyttämään aikani paljon hyödyllisempiin asioihin, kuten penisorigameihin ja hitaaseen, mutta varmaan sekoamiseen.

Nyt minä kuitenkin lankesin. Eksyin Kodin Ykkösen elektroniikkaosastolle ja päädyin katselemaan hyllykköä, joka oli täynnä uutuuttaan kiiltäviä digibokseja. Niiden metalliset pinnat ja virtaviivaiset muodot saivat minut jonkinlaisen transsin valtaan ja – myönnetään – myös seksuaalisesti hieman kiihottuneeksi. En tiedä kuinka kauan olisin saattanut seisoa siinä katse lasittuneena ja ohut kuolavana leukaa pitkin valuen, jollei tomera myyjätär olisi havahduttanut minua haaveistani.

”Hei! Tarvitsetko apua?” tyttö kysyi tarpeettoman pirteästi.

”Apua? Kyllä... Minä tarvitsen... apua. Olen viime aikoina ollut todella masentunut ja huomaan myös kiihottuvani tarpeettoman usein kodin elektro-”

”Siis tarvitsetko apua digiboksin valinnassa?”

”Aah. Aah? Kyllä. Minulla on jo televisio, mutta olisi kiva katsella muutakin kuin tyhjää ruutua, tiedäthän. Vaikka kyllä sekin joskus saa minut kiihot-”

”Tarvitsetko kaapeli- vai antenniboksin?” myyjätär hihkaisi sellaisella todellisuuspakoisella päättäväisyydellä, jollaista yleensä tapaa asiakaspalvelijoissa ja kokoomuksen kansanedustajissa.

”Tarvitsenko minä... Mitä? Tarvitsen sellaisen boksin, jonka voi liittää televisioon niin, että voin katsoa erilaisia ohjelmia.”

”Selväää”, tyttö sanoi. Hänen vasen silmänsä nyki tuskin havaittavasti, mutta hänen leveä hymynsä ei kaikonnut. ”Miten olisi tällainen perusmallin kaapeliboksi, luotettava ja halpa?”

Myyjättären sanat saivat minut purskahtamaan itkuun.

”Mitä nyt?” myyjä kysyi, muttei oikein osannut muuttaa myyntihymyään empatiaksi, vaan jämähti jonkinlaiseen välimallin irvistykseen.

”Ei mitään”, sanoin ja niistin kuuluvasti nenäni hänen paitaansa. ”Anteeksi. Mieleeni vain tuli entinen tyttöystäväni. Hän kutsui myös itseään luotettavaksi ja halvaksi.”

”Olen... pahoillani? Tuota, jos haluatte tulla ostamaan boksia joku toinen päivä...”

”Ei tässä enää mitään, olen ihan kunnossa. Katsotaanpa nyt sitä boksia... Oikein hauskannäköinen, sileäpintainen ja mukavan kulmikas. Seksikäs, sanoisin jopa, mikäli digiboksista niin voi sanoa. Minä otan sen.”

”Entä pannaanko vielä tästä dvd-soitin mukaan? Se on tarjouksessa.”

”Kyllä. Kyllä. Sekin on todella... Kuuma. Olisipa tuo levyaukko vielä suurempi, jotta vois- Anteeksi, minun täytyy istua nyt hetkeksi alas.”

Niin minusta tuli uuden digiboksin ja dvd-soittimen ylpeä omistaja. Kiikutin laitteet kotiini ja aloitin innoissani ohjekirjan ”helpoksi” kuvaileman asennuksen. Noin seitsemän tuntia myöhemmin sain molemmat vimpaimet toimimaan yhtä aikaa ja vieläpä niin, ettei digiboksin käynnistäminen enää katkaissut internet-yhteyttäni tai saanut naapurin palohälytintä parkumaan. Voin todeta, että tässä vaiheessa tunsin itseni todella onnelliseksi.

Hain jääkaapista Romanée-Contia ja tuunattuja croissantteja, minkä jälkeen riisuin housuni ja istahdin leveästi sohvalle. Avasin television malttamatta odottaa, millaista älynystyröitä hivelevää dokumenttia tai draamasarjaa pääsen seuraamaan.

Ja mitä väsyneet silmäni näkivätkään? Laulavan kalkkunan. Laulavan kalkkunan. Laulavan kalkkunan. En voinut tehdä muuta kuin tuijottaa silmät pyöreinä tuota irvokasta luonnonoikkua, joka kärisevä ääni laahasi nuotinvieruksia hirvittävän eurodance-jytkeen pauhatessa taustalla ja vähäpukeisten tanssityttöjen noudattaessa vaivalloisesti jonkun kuurosokean laatimaa koreografiaa. Sen jälkeen suljin television, iskin vasaralla digiboksin hajalle ja tapoin its

***

Tuo ihastuttava kalkkuna oli tietenkin Dustin, Irlannin tämänvuotinen euroviisuedustaja. Euroviisut on tunnetusti isolla rahalla järjestetty kyvyttömyyskilpailu, johon kaikki Euroopan maat lähettävät edustajansa kilvoittelemaan siitä, kenellä on isoimmat tissit, huonoin huumorintaju ja tyylittömin diskobiitti. Suomi pärjäsi viisuissa aikaisemmin surkeasti – onneksi niin, sillä vanhoina hyvinä aikoina koko viisuhärdelli kuitattiin parilla puolen palstan lehtijutulla.

Viime vuonna pari rovaniemeläistä nörttipelleä keksi pukea päälleen vappunaamarit ja, halleluja, Suomi voitti koko paskan. Yhtäkkiä puoli Suomea sai kummallisen aivohalvauksen, ja euroviisuista tuli koko kansan suurinta hupia heti viinanjuonnin ja itsemurhien jälkeen. Järjettömälle viisumanialle ei valitettavasti loppua näy.

Tänä vuonna Suomea edustaa Teräsbetoni, jonka kalvakat muusikonruikut nähtävästi kuvittelevat olevansa Suomen Manowar, vaikka kukaan heistä ei kelpaisi edes Eric Adamsin paskariu'uksi. Täytyy vain rukoilla, että Teräsbetoni ei pärjäisi finaalissa laiskalla hevi-iskelmällään, jotta Suomen kansa välttyisi naurettaviin mittasuhteisiin paisuvalta humppahehkutukselta.