Sokkotreffit

Minua hirvittää, että onnistun pilaamaan nämäkin treffit. Kaikki treffini tuntuvat jostain syystä päättyvän siihen, että jompikumpi itkee. Kerran eräs nainen tosin nauroi - sängyssä, sen jälkeen kun olin riisunut vaatteeni. ”Naurathan sinä minun kanssani, etkä minulle”, minä kysyin toiveikkaasti. Kuulin hänen naurunsa vielä rappukäytävästä asti.

Tämä on kaiken lisäksi ensimmäinen kerta kun olen sokkotreffeillä. Tiina vaikuttaa todella mukavalta tytöltä. Hän on toistaiseksi nauranut melkein kaikille vitseilleni - luonteenpiirre, jota arvostan suuresti vastakkaisessa sukupuolessa. Tiina myös käyttäytyy hämmästyttävän luontevasti - ottaen huomioon hänen vammansa. Jollen tietäisi paremmin, voisin kuvitella, että hän ei ole sokea.

Tarjoilija tuo meille ruokalistat. Minusta tuntuu kuin hän vilkuilisi minua paheksuvasti. Ehkä hän ei pidä asustani. En ole varma sopivatko vaatteeni näin trendikkääseen paikkaan. Kaikki muut näyttävät niin muotitietoisilta.

Minä puin kotona päälleni ensin tumman puvun, mutta aloin saman tien pelätä, että se näyttäisi liian juhlalliselta. Toisaalta suosikkipaitani, jonka rintamuksessa lukee isolla ”Antakkee römpsää”, vaikutti liiankin rennolta. Yhdistääkseni molempien maailmojen parhaat puolet puin ylleni puvun, mutta panin kaulaani hauskan ja jouluisen kravatin, jossa on kuusten ja tonttujen kuvia punaisella pohjalla. Valitettavasti tajusin vasta bussissa, että tämä on niitä hupikravatteja, jotka alkavat soittaa jotain sävelmää, jos niitä painaa tietystä kohdasta. Tämä kravatti soittaa Petteri Punakuonon. Täytyy muistaa olla varovainen, etten vahingossa paina sitä.

Tiina hymyilee minulle ruokalistansa yli. Hän on niin kaunis! Täydelliset, valkoiset hampaat. Suloiset korvannipukat. Ja nuo säihkysilmät! Olen aina kuvitellut, että sokeiden silmät ovat valkoisia, kelmeitä ja kuvottavia palloja. Itse asiassa olen myös kuvitellut, että kaikki sokeat ovat rampoja ja hieman kahjoja vanhuksia, jotka lausuvat syvällä äänellä synkkiä ennustuksia tulevasta. Kaikkea sitä oppii!

Tiinan silmät eivät ole lainkaan kuvottavat. Nyt hän katselee ruokalistaa - aivan kuin muka näkisi siihen painetun tekstin. Hän varmaankin yrittää käyttäytyä mahdollisimman normaalisti, etten tuntisi oloani tukalaksi hänen vammansa tähden.

Tiinan sokeudessa on hyvätkin puolensa. Minä kun en ole varsinaisesti kylän komein kolli. Tuskinpa hän lähtisi kanssani ulos, jos näkisi miltä minä näytän. Jos tässä päästään käsikopeloasteelle, minulla on hyvät mahdollisuudet. Ehkä hän ei edes naura, kun riisun vaatteeni.

***

Puheenaiheiden keksiminen on aina vaikeaa treffeillä. Sen jälkeen kun on vaihdettu pari sanaa säästä ja ruoan laadusta, on vaikea löytää mitään sanottavaa. Onneksi olen tällä kertaa valmistautunut ja lukenut heti aamusta kaikki lehdet, mitä vain sain käsiini. Valitettavasti minulle tulee kotiin vain Seiska ja jonkun halpamarketin kanta-asiakaslehti.

”Maksalaatikko on nyt tarjouksessa. Ja kokista saa kaksi puolentoista litran pulloa kahdella eurolla”, kerron Tiinalle. Hän katsoo minua hieman hämmentyneenä. ”Kuulitkos muuten Jessica Sierrasta?” kysyn.
”Öh… En. Kuka hän on?”
”Entinen American Idols -finalisti. Voitko kuvitella: Hänet oli pidätetty sen jälkeen, kun hän oli haukkunut poliiseja neekereiksi ja tarjonnut heille suuseksiä!”

Tiina ei vastaa mitään, ja istumme hetken vaiti. Tiina katselee ulos ikkunasta. Tai eihän hän näe mitään. Täytyy pitää se mielessä, ettei tule möläytettyä mitään typerää. Tarjoilija tulee ottamaan tilauksemme. Otamme molemmat lohta, ja minä tilaan vielä pullon valkoviiniä. Täytyyhän minun näyttää, että tällä miehellä on varaa hemmotella naistaan.

Rikkoakseni pitkäksi venähtäneen hiljaisuuden kysyn Tiinan suosikkielokuvia.

”No tuota… Titanic oli aika hyvä. Ja Kaunis mieli”, hän vastaa.

Äkkiä ymmärrän, ettei Tiina voi katsoa elokuvia. Juuri kun mietin, ettei pidä sanoa mitään typerää! Mikä idiootti minä olenkaan. Nyt Tiina joutui keksimään äkkiä jotain sanottavaa, ettei tuntisi itseään ulkopuoliseksi. Voi parkaa. Eihän kukaan näkevä voi oikeasti pitää Titanicista!

Vajaassa vartissa olen saanut Tiinan häpeämään vammaansa, vaikkei sokeudessa ole mitään hävettävää. Paitsi tietysti jos on sokea ja virtsaa pitkin lattioita, kun ei näe tähdätä pönttöön. Tai vahingossa harrastaa seksiä väärän henkilön kanssa. Tai eläimen.

”Mistä elokuvista sinä pidät eniten”, Tiina sanoo ja keskeyttää pohdintani. Huokaisen helpotuksesta. Onneksi hän ei tainnut hermostua tuosta elokuvakysymyksestä. Täytyy jatkaa keskustelua luontevasti, etten nyt ainakaan pahenna tilannetta entisestään.

”Mitä näitä nyt on… Anal Destruction 3 ja Eat My Spunk ovat ainakin hyviä.”

***

Tarjoilija tuo ruoat ja viinin pöytään. Kaadan meille lasilliset ja alamme syödä. Tiina kyselee minulta työstäni ja harrastuksistani. Kerron hänelle, etten ole töissä tällä hetkellä, mutta olen hakenut töitä monesta paikasta, muun muassa vaatekaupasta ja lastentarhasta.

”Pidätkö sinä lapsista?” Tiina kysyy ja ottaa kulauksen viiniä.

”Vähän riippuu. Olin kerran lastenvahtina tuttavaperheelleni. Kaksi poikaa, neljä- ja kuusivuotiaat, villejä kuin mitkä. Meni monta tuntia ennen kuin sain heidät sänkyyn. Siitä kyllä opin, etten ihan heti sekaannu pikkupoikiin!”

Tiina saa yskänkohtauksen. Veti kai jonkun ruodon henkeen.

***

En saa katsettani irti Tiinasta. Hän näyttää todella hyvältä. Minä olen aina todella hermostunut kauniiden naisten seurassa. Tai itse asiassa millaisten naisten tahansa. Tai seurassa yleensä.

Jo ala-asteella minua hirvitti olla missään tekemisissä tyttöjen kanssa. Hikoilin ja vapisin aina suunnattomasti. Tiinan seurassa tunnen oloni hieman vapautuneemmaksi. Tosin tuntuu kuin keuhkoissani olisi jokin tukos, ja joudun hengittämään aika raskaasti. Lisäksi vasen käteni tärisee holtittomasti, mutta jos puristan sen tiukasti jalkojeni väliin, se nykii vain hieman.

Syötyämme tilaamme jälkiruokaa: jäätelöä ja kaksi kuppia kahvia. Tiina huomauttaa, että minulla on ruoto takertuneena vasempaan poskeen. Sitten hän näyttää minulle tikkaa, jonka löysi pöydän alta. Hän virnistää minulle, ja hämmästyneenä katson, kuinka hän heittää tikan ravintolan takaseinällä olevaan tauluun, suoraan napakymppiin.

”Kuule Tiina, olen koko illan miettinyt tätä, ja täytyy sanoa - Toivottavasti et nyt loukkaannu, mutta sinä tulet tosi hyvin toimeen vammasi kanssa.”
”Anteeksi mitä?”
”Niin. En millään uskoisi, että sinä olet, no, näöllisesti rajoittunut.”
”Mitä? Ei minun näössäni ole mitään vikaa.”

Mitä!? Eikö Tiina olekaan sokea? Kaverini, joka järjesti nämä tärskyt, puhui koko ajan nimenomaan sokkotreffeistä! Ainakin se selittäisi paljon… Esimerkiksi sen, että hän ei ole vapisevalla äänellä kertonut yhtäkään profetiaa koko aterian aikana. Voi ei, nyt hän katsoo minua kummissaan. Täytyy keksiä joku ovela korjausliike, ettei hän pidä minua outona ja tyhmänä.

”Siis tuota, en nyt tietenkään tarkoittanut näkökykyäsi, vaan ulkonäköäsi.”
”Anteeksi mitä?”
”Siis… Tuo sinun paitasi. Sehän on aika ruma.”
”Mutta… Tämä on suosikkipaitani”, hän sanoo hiljaisella äänellä. ”Taidan mennä käymään naistenhuoneessa.”

***

Tilaamme vielä toisenkin pullon valkoviiniä. Juomme ja jutustelemme niitä näitä. Tämähän sujuu yllättävän hyvin! En ole koskaan aiemmin jutellut näin pitkään maksuttoman naisen kanssa. Tiina kertoo lapsuudestaan lappilaisessa pikkukylässä. Pystyn helposti samaistumaan hänen kertomukseensa, sillä olen kerran vieraillut kehitysmaassa.

Kesken Tiinan kertomuksen minulle tulee kumma olo. Voi ei, vessahätä! Miksi tämän piti sattua juuri nyt, kun Tiina avautuu minulle elämästään! Jos nyt keskeytän ja poistun, hän pitää minua tunteettomana moukkana. Toisaalta, jos en tee mitään, virtsaan housuuni, mikä voi olla kohtalokasta loppuiltaa ajatellen. Minun on pakko keksiä jotain… Viinipullo!

Otan tyhjän pullon ja sujautan sen huomaamattomasti pöydän alle. Nyt täytyy vain hoitaa tämä hallitusti ja tarkasti… On sitä ennenkin pulloon kustu, jos nyt ei ihan viiden tähden ravintolassa! Aah, nyt helpottaa. Puhu vain Tiina. Minä kuuntelen, minä kuuntelen…

”…ja niinpä en ole koskaan tullut kovin hyvin toimeen veljeni kanssa. Hei, vieläkö meillä on valkoviiniä jäljellä! Minä luulin, että joimme sen kaiken!”
”Valkoviiniä, ei meillä ole -”
”Mutta tuossahan sinulla on kädessäsi puoli pulloa valkoviiniä!”
”Ai tämä! Hah, ei tämä ole valkoviiniä.”
”No mitä se sitten on?”
”Tämä on… tuota… tuota… Sitruunamehua?”
”Älä viitsi olla höpsö. Kaada minulle lasillinen.”
”En.”
”Kaataisit nyt.”
”En! Tämä on… Tämä on minun. Minun viinini! Nyt minä juon sen. Juon sen kaiken! Katso vaikka.”
”Mitä sinä nyt… Oletko sinä ihan kunnossa? Tulit yhtäkkiä ihan kalpeaksi. Minne sinä menet?”

***

Illan päätteeksi saatan Tiinan hänen kotiovelleen. Maistan vieläkin suussani ravintolan WC:n käsisaippuan kitkerän maun. Tiina asuu lähellä, vain viidentoista minuutin matkan päässä ravintolasta. Kävelemme vaiti talvisen Helsingin halki. Lumi narskuu jalkojemme alla. Pohdin, pitäisikö minun ottaa Tiinaa kädestä. Lopulta, kun olemme jo hänen talonsa alaovella, rohkaisen mieleni ja tartun häntä kädestä. Hän hymyilee minulle kauniisti.

”Tässä sitä sitten ollaan”, minä sanon.

”Kiitos. Sinä olet hyvä tyyppi. Ehkä hieman outo. Mutta minusta tuntuu, että sinä kuitenkin yrität kovasti ja olet todella huomaavainen. Minulla oli… oikein hauskaa”, Tiina sanoo. Äkkiä hän kääntää kasvonsa pois.

”Mitä nyt on?” minä kysyn huolestuneena.

”Minä vain… En ole käynyt treffeillä pitkään aikaan. Minun rakas miesystäväni Aaron kuoli kaksi vuotta sitten jouluna, enkä sen jälkeen ole kyennyt edes ajattelemaan seurustelua. Hän kuoli… aivan silmieni edessä”, Tiina kertoo tukahtuneella äänellä. Kyynelet valuvat pitkin hänen poskiaan.

”Olen pahoillani, että puhun tällaisia. Minusta vain tuntuu, että minun täytyy kertoa jollekulle...”

”Jatka vain”, sanon. ”Kaikki on hyvin.”

”Muistan sen vieläkin kuin eilisen. Olimme käyneet Stockalla jouluostoksilla ja ylitimme juuri Aleksanterinkatua, kun yhtäkkiä oikealta meitä kohti rynnisti porovaljakko! Eläimet olivat kai pelästyneet jotain ja vauhkoontuneet täysin. Aaron ehti tönäistä minut pois tieltä, mutta… Ne törmäsivät suoraan Aaroniin ja murjoivat hänet sorkillaan. Reki kaatui tielle poikittain. Otin Aaronin syliini. Hänen kasvonsa olivat veren peitossa. Viimeisillä voimillaan hän vielä kohotti kättään ja siveli poskeani. ’Rakastan sinua, Tiina’, hän kuiskasi. Kaatuneessa reessä oli joku musiikkisoitin, joka ei ollut vaimennut edes törmäyksessä. Minä pidin kuolevaa miestäni sylissäni, ja taustalla soi Petteri Punakuono. Se oli niin hirveää... Kaikkien mielestä se on harmiton ja hauska joulusävelmä, mutta minä murrun täysin joka kerta kun kuulen sen”, Tiina kertoo ja alkaa nyyhkyttää.

”Älä itke”, sanon. ”Tule tänne.” Kiedon käteni Tiinan ympärille. Tiina painautuu lujasti minua vasten.

”Voinko suudella sinua?”, kysyn, ja sitten kravattini alkaa soida.

Muistat Tuhkimon, Lumikin, Ruususen varmaan
ja Punahilkan ja sudenkin harmaan,
mutta poro tää sulta usein unhohon jää...

Petteri Punakuono oli poro nimeltään,
ollut ei loiste huono Petterimme nenänpään.

Haukkuivat toiset illoin majakaksi pilkaten,
tuosta vain saikin silloin joulupukki aattehen.

Aattoilta pitkä on, taival valoton.
Petteri vois nenässään valon tuoda pimeään.

Petteri siitä asti pulkkaa pukin kiskoen
johtaa sen riemuisasti luokse lasten kilttien.