Endlösung

Pari päivää sitten odotin bussia, joka oli yli 20 minuuttia myöhässä. Pysäkille viereeni istahti kaksi hieman rähjäistä laitapuolen kulkijaa, jotka päättivät laulaa hieman Irwiniä kanssaodottajien iloksi.

Sanoinko laulaa? Karjuminen on lähempänä totuutta.

Jossain vaiheessa he tietenkin yrittivät ottaa minuun kontaktia. "Hei, tyttö! Anteeksi, herra! Mähämmmäähmm! Kaunis päivä tänään!" toinen heistä huusi minulle. Yritin teeskennellä liikennemerkkiä, mutta spurgu jatkoi pauhaamistaan.

"Blogilistan betaversio! Blääääh! Ähämmmm! Beta!" se huusi. Onneksi bussi tuli pian tämän jälkeen, ja pääsin pois kiusallisesta tilanteesta heittäytymällä sen alle.

Tänään kotimatkalla bussiini sattui kolme juoppoa. Heistä viimeinen nousi kyytiin juuri ennen kotipysäkkiäni. Lievästi laitamyötäisessä seilannut sankarimme törmäsi ilmeisesti kaljakassinsa liikevoiman vetämänä hirveällä vauhdilla keskiovista sisään, oli kaatua lastenvaunujen päälle ennen kuin löysi jälleen tasapainonsa ja hoippuroi istumaan kahta elämäntapakumppaniaan vastapäätä - matkasta maksamatta, toki.

Tätä kieltämättä näyttävää sisääntuloa seurasi noin kymmenen minuutin eriskummallinen pattitilanne, jossa kuski huuteli rattinsa takaa juoppoa maksamaan, juoppo mölisi takaisin jotain ihmiskieltä etäisesti muistuttavaa, ja kaksi muuta spurgua uhkaili kolmatta puukolla, mikäli tämä ei suostuisi maksamaan.

Tilanne eskaloitui jo siihen pisteeseen, että hain katseellani toista bussia jonka alle heittäytyä, mutta sitten kuski antoi periksi ja jatkoi matkaa.

Näin kevään tullen spurgut ilmestyvät laumoittain Helsingin katukuvaan. Kovaääniset ja pahanhajuiset denalaumat valtaavat torit, puistot ja kolmosen ratikan. Heitä on kaikkialla. Tälläkin hetkellä sohvallani istuu viisi spurgua laulamassa Irwiniä, eikä minulla ole mitään havaintoa siitä, kuinka he tänne päätyivät.

Spuget ovat sopeutuneet ihailtavalla sinnikkyydellä Helsingin moninaisiin elinoloihin. Huhutaan, että Eläintarhanlahdessa elää denoja, jotka ovat kasvattaneet kidukset ja nousevat vedestä vain saalistamaan viinaa ja tupakkaa. Kolmosen ratikoissa taas asustaa juoppoja, joiden tasapainoelin on tottunut raitiovaunun nytkähdyksiin - kyydissä ollessaan he pysyvät hyvin pystyssä, mutta noustessaan ulos he lentävät päistikkaa nurin.

Voisi sanoa, että minulla ja spurguilla on eräänlainen viha-rakkaus-suhde. He rakastavat minua, minä vihaan heitä. Olen ilmeisesti jonkinlainen spurgumagneetti, enkä oikein tiedä miksi. Ehkä näytän siltä kuin olisin antelias luonteeltani ja kantaisin aina viinapulloa mukanani. Kyllähän minä kannankin aina viinapulloa mukanani, mutta mistä spurgut sen tietävät? Ehkä he kykenevät haistamaan alkoholin löyhähdyksen metrien, jopa kilometrien päähän.

Nyt minua alkoi pelottaa.

Mutta ei hätää. Minulla on suunnitelma spurguongelman poistamiseksi. Pauli Leppä-ahon ja Adolf Eichmannin kanssa laatimani suunnitelman työnimi on Lopullinen ratkaisu. Jotenkin se kuulostaa paremmalta saksaksi: Endlösung.

Näin se menee: Rakennetaan jonnekin joutomaalle - esimerkiksi musiikkitalon rakennustyömaalle - suuri leiri, joka aidataan piikkilangalla. Pystytetään leirille valtavia uuneja. Sen jälkeen kuskataan kaikki spurgut leirille. Sitten spurgut voivat paistaa uuneissa pullaa, jota jaetaan ilmaiseksi kaikille.

Arbeit macht frei, ja pulla on hyvää.