Olin juuri suihkussa harjaamassa hyvin treenattua, fabulöösiä vartaloani, kun kuulin jostain ruumismeemistä, joka nähtävästi kiertää blogosfäärissä kuin kuppa Töölössä.
"Ruumismeemi!" ääni kantautui korviini kylpyhuoneen ikkunan läpi.
Avasin ikkunan ja alhaalla näin PA:n alhaalla heiluttelemassa syötävän ihania korviaan. Yritin heiluttaa takaisin, mutten ole koskaan osannut heiluttaa korviani. Harmissani palasin suihkun alle harjaamaan hyvin treenattua vartaloani. Meemi? Mikä helvetti se on? Saako sillä rahaa ja naisia?
En ole tietääkseni osallistunut yhteenkään meemiin blogini lyhyessä mutta sitäkin häpeällisemmässä historiassa. Kuitenkin Pää auen aiheeseen liittyvä kirjoitus kuitenkin sai minut lähes hymyilemään ääneen, joten päätin luopua periaatteistani.
Mikäpä olisi hauskempaa kuin paljastaa ruumiinsa salat bloginsa lukijoille?
Paitsi se, että paljastaa ruumiinsa salat pahaa-aavistamattomille fuksitytöille Kaisaniemen puistossa yöaikaan.
***
Olen aina ollut suhteellisen pienikokoinen. Lapsena vanhemmillani oli tapana hukata minut lukuisia kertoja päivässä. Jossain vaiheessa he laittoivat kaulaani tiu'un, jonka kilinän piti ilmoittaa heille missä milloinkin viipotan. Ratkaisu toimi, muttei aivan odotetulla tavalla - tiuku oli niin raskas, etten jaksanut vetää sitä perässäni. Niinpä varhainen lapsuuteni kului olohuoneen nurkassa, missä jurotin tiukuni aloilleen kahlitsemana ja kiroilin kovaan ääneen kovaa kohtaloani.
Pienuuteni aiheutti tietysti ongelmia ala-asteella. Minua oli helppo kiusata. Luokkani pojilla oli tapana kopitella minulla välitunneilla. Tytöt telkesivät minut pari kertaa tulitikkuaskiin. Kostoksi livahdin huomaamatta heidän hameidensa alle.
Yläasteella koin rajuja kasvupyrähdyksiä. Valitettavasti nämä pyrähdykset eivät kohdistuneet tasaisesti koko vartalooni. Ensin vasen käteni kasvoi holtittomasti parin kuukauden ajan. Seuraavaksi paisui oikea korvani. Tätä jatkui parin kiusallisen vuoden ajan, minä aikana minulle annettiin lukuisia, toinen toistaan nolompia lempinimiä.
Ongelmani eivät kuitenkaan loppuneet omituiseen kasvuuni. Yläasteella jouduin myös hankkimaan lasit. Vanhempani ja opettajani olivat alkaneet epäillä näkökykyäni, sillä olin lähes kaikilla tunneilla täysin pihalla käsiteltävästä aiheesta ja useamman kerran olin vahingossa erehtynyt tyttöjen vessaan.
Juuri kun olin saavuttanut jotakuinkin inhimilliset mittasuhteet, silmälasit pilasivat kaiken. Luokkatoverini nauroivat minulle jatkuvasti. Jopa opettajat nauroivat minulle.
Kompensoin silmälasien, finnien ja lyhytkasvuisuuden aiheuttamaa epäsuosiota pukeutumalla mahdollisimman tyylittömästi. Toisaalta, elettiin 90-lukua, joten kaikki pukeutuivat mahdollisimman tyylittömästi, kuuntelivat huonoa musiikkia ja potivat krapulaa kylmästä sodasta.
Säilytin pitkään ja hartaasti peruskoulussa otettuja luokkakuvia, jotta saatoin vuosia myöhemmin ottaa ne jälleen esiin, katsella niitä kyynel silmäkulmassa, repiä ne silpuksi, polttaa riekaleet ja tanssia tuhkakasan päällä mielipuolisesti nauraen.
Pituuskasvuni loppui täysin lukion ensimmäisen vuoden loppuun mennessä. Vanhempani lohduttivat minua kertomalla, että monilla pojilla kasvupyrähdys alkaa toden teolla vasta armeijassa. Minun olisi ehkä kannattanut kuunnella heitä. En mennyt armeijaan, enkä kasvanut enää senttiäkään.
Olen ilmeisesti saanut hyvät geenit tai lapamadon, sillä en ole koskaan onnistunut merkittävästi kasvattamaan painoani söinpä mitä tahansa. Vaikka nauttisin joka päivä useita kymmeniä kiloja leipää, riisiä, perunoita, pastaa, ihmislihaa ja romumetallia, painoni pysyttelee suunnilleen samoissa lukemissa. Se on hyvä, sillä kaikki painonlisäys menee suoraan vasempaan käteeni ja oikeaan korvaani, ja minusta alkaa tuntua kuin olisin taas seitsemännellä luokalla.
Hiukseni ovat aina olleet melkoisen tuuheat. Nuorempana kuvittelin, että minulle sopii hyvin lyhyet hiukset, jotka on kammattu suoraan taakse runsaahkon geelimäärän avittamana. Nuorempana uskoin myös jumalaan ja joulupukkiin, joten annettakoon tämä minulle anteeksi. Lukioaikoinani naurettava kampaukseni, pyöreähköt silmälasit ja silloinen vaatemakuni saivat minut valitettavasti näyttämään hieman Woody Allenin ja Indiana Jonesin natsiagentti Tohtin puberteettiselta ristisiitokselta.
Noin neljä vuotta sitten aloin kasvattaa hiuksiani, ja sen jälkeen olen lyhennyttänyt niitä vain pari kertaa. Tavoitteenani on päästä noin kymmenen metrin pituuteen, jolloin voin laskea hiukseni alas parvekkeeltani, ja unelmieni prinssi voi kiivetä niitä pitkin luokseni.
Hiusten lisäksi minulla ei juuri ole muita karvoja mitä kasvattaa. Parrankasvuni on lähinnä säälittävää - jos en aja partaani ajoissa, voin saman tien jättää hakemuksen Tikkurilan ammattikoulun autokorinkorjauksen linjalle. Rintakarvoja minulla on niin paljon, että olen nimennyt jokaisen. Yllättävää kyllä, mutta navan alapuolelta olen huomattavan karvainen. Jos olet epäuskoinen ja viehättävä nainen, olet tervetullut tutustumaan navanaluseeni.
Minulla ja PA:lla on muutakin yhteistä kuin hurmaava ulkonäkö, loistava huumorintaju ja mittaamattomat rikkaudet: Myös minun bravuurini yläasteella oli leukojenveto. Punnerruksetkin sujuivat kohtalaisesti. Lisäksi olin häkellyttävän hyvä lyhyen matkan juoksussa. Päihitin nopeudessa jopa silloisen parhaan ystäväni, joka sentään harrasti juoksua aktiivisesti. Oi niitä aikoja, kirmasin kuin villivarsa koulumme liikuntakentän halki, tuuli ujelsi korvissani ja tunsin itseni vapaaksi, todella vapaaksi! Riemuni loppui lyhyeen, sillä jossain vaiheessa opettaja aina pakotti minut panemaan housut jalkaani.
Juoksusuoritukseni ovat tasaisesti huonontuneet vuosien mittaan. Alkoholi, tupakointi ja rock-musiikin kuuntelu ovat turmelleet keuhkoni, viattomuuteni ja lenkkeilypukuni. Olen kuitenkin vakaasti päättänyt palauttaa ruumiini spartalaiseen kukoistukseensa.
Olen jo vuosia pohtinut minulle sopivaa, mielekästä urheilulajia. Viimein uskon löytäneeni sen oikean. Aion alkaa harrastaa ninjutsua. Sen lisäksi, että se kohottaa kuntoani, uskoisin että jo vuoden tiukan treenauksen jälkeen pääsen helposti eroon pahimmista vihamiehistäni. Toki odotan vielä vapun, ensi viikonlopun ja kesäkuun yli, sillä taaperokin tietää että krapulassa kuntoilu käy kuolemaksi. Hahaa! Kaikki sujuu suunnitelmieni mukaan!
29.4.2008
16.4.2008
Gaudeamus igitur
Olen aina pitänyt opiskelusta enemmän kuin työnteosta. Tämä saattaa johtua siitä, että hyvin pitkään kuvittelin opiskelun koostuvan yksinomaan viinanhuuruisista juhlista, vastuuttomasta huumeidenkäytöstä ja satunnaisista seksisuhteista. Pari kuukautta sitten ymmärsin, että vaikka opiskelussa todellakin on kyse lähinnä edellä mainituista, siihen kuuluu myös jotain muuta - synkkä, pelottava ja julma puoli, josta vain kuiskaillaan koulujen käytävillä yön jo koitettua.
Siinä minä istuin tavallisena maanantaiaamuna luokkahuoneessa ja kiskoin alas toista pullollista viskiä samalla kun harrastin seksiä kolmen fuksitytön kanssa, kun yhtäkkiä alkoholin sumentaman tajuntani läpi tunkeutui yksi opettajan lausuma sana:
Opinnäytetyö.
En tietenkään tuossa tilanteessa ymmärtänyt lainkaan mistä oli kyse. Vasta seuraavana aamuna, kun havahduin kahdeksan fuksitytön alta koulumme kerhotiloista, krapulainen mieleni purjehti edellispäivän sumuisen karikon halki ja tavoitti tuon oudon, mystisen sanan, joka oli jäänyt piinaamaan minua.
Opinnäytetyö.
"Mikä vitun opinnäytetyö!" minä huusin niin lujaa, että alastomat fuksitytöt juoksivat kirkuen pakoon, paljaat, terhakkaat rinnat rytmikkäästi pomppien. "Mikä vitun opinnäytetyö!" huusin uudestaan toivoen, että he juoksisivat takaisin luokseni, mutta kerhohuone oli hiljentynyt. Kaikkialla lojui tyhjiä viinapulloja, oksennuksen tahrimia luentomuistiinpanoja ja sammuneita tutoreita.
Sen aamun jälkeen mikään ei ollut enää ennallaan. Toki käytin alkoholia, huumeita ja fuksityttöjä tavalliseen tapaani, mutta jokin oli muuttunut. Yksi salaperäinen sana vainosi minua heltymättömästi, enkä kyennyt enää nauttimaan opiskelijaelämästä. Minun oli vaikea keskittyä mihinkään. Eräänä päivänä havahduin omaan huutooni reportaasikurssin luennolla. Olin koulussa täysin selvin päin! Ei humalaa, ei krapulaa! Ei fuksityttöjä! Päätin, että minun oli tehtävä jotain, ennen kuin opiskeluni menisi aivan päin helvettiä.
Suuntasin koulun kirjastoon. Olin käynyt siellä lukuisia kertoja aiemminkin. Kirjahyllyjen lomasta löytyi lukuisia suojaisia kolkkia joihin saattoi vetäytyä kuhertelemaan fuksityttöjen kanssa. Nyt pyyhin nuo kauniit muistot mielestäni ja etsin määrätietoisesti ratkaisua ongelmaani. Se oli yllättävän vaikeaa. Huomasin, että kolmen vuoden rankka opiskeluputkeni oli vienyt minulta lähes kokonaan kyvyn lukea kirjoitettua tekstiä. Niinpä jouduin viettämään tuntikausia kirjahyllyjen koleissa pölyltä tuoksuvissa varjoissa, missä opettelin uudelleen ihmiskielen alkeet. Minusta tuntui kuin olisin ollut John Clayton, joka viidakosta löytämiensä tekstien avulla perehtyy ihmisyyden salaisuuksiin. Tunne saattoi johtua siitäkin, että kuten Claytonilla, minullakaan ei ollut vaatteita ylläni.
Opinnäytetyö.
Kauhuni paisui sitä mukaa kuin tilanteen vakavuus alkoi valjeta minulle. Kaikki nämä kurssit jotka olin lasketellut läpi usein vahvasti päihtyneenä eivät riittäisi. Valmistuakseni minun täytyisi laatia eräänlainen tutkimustyö, jota kutsutaan myös nimellä opinnäytetyö.
Opinnäytetyö. Opinnäytetyö. O-pin-näy-te-työ. Maistelin sanaa suussani. Se maistui vereltä. Vereltä, hieltä ja oksennukselta. Sitten tajusin ottaa sormeni pois suusta ja maistelin sanaa uudestaan. Se oli niin kliininen sana. Niin kovin etäinen ja kylmä.
Tutkimukseni paljastivat, että myös yliopistoissa tehdään vastaavanlaisia töitä, joista käytetään nimitystä gradu. Ero on lähinnä siinä, että opinnäytetyöt ovat pienempiä, karvaisempia ja kurttuisempia.
Minä olen kokeillut yliopistoja parikin kertaa, mutta toistaiseksi ne ovat olleet aivan liian vahvaa kamaa minulle. Pieni annos yliopistoa, ja olin pahemmin sekaisin kuin koskaan. Ammattikorkeakoulussa onnistuin sentään säilyttämään jonkinlaisen kontrollin. Olen tosin pohtinut myös mahdollisuutta yrittää yliopistoa vielä kerran, sillä ajatus kiehtoo minua jollain hieman masokistisella ja itsetuhoisella tavalla. Toisaalta, kaikki tietävät, että ihmiset joilla on kaksi tutkintoa ovat epäilyttäviä ja haisevat pahalle.
Ennen kuin saatoin edes haaveilla yliopistosta, minun kuitenkin täytyi valmistua nykyisestä opinahjostani, ja nyt valtava muuri oli yllättäen pudota jysähtänyt minun ja valmistumisen väliin.
Opinnäytetyö.
"Are you gonna bark all day, little doggy, or are you gonna bite?" karjaisin opinnäytetyölle. Onnistuin kuitenkin säikäyttämään ainoastaan lauman fuksityttöjä, jotka ryntäsivät karkuun viehkeästi kiljahdellen. Tuo hetki muutti elämäni. Tai oikeastaan se muutti elämäni vasta myöhemmin, sillä kirjastossa vietetyn illan jälkeen vajosin vuoden mittaiseen rankkaan opiskeluputkeen, jonka aikana maksani räjähti, sen sirpaleet lävistivät keuhkoni ja yksin jäänyt sydämeni hirttäytyi kylkiluuhuni.
Nyt on kuitenkin tullut aika katsoa Suurta Saatanaa silmästä silmään ja alkaa tosissaan harkita opinnäytetyön suunnittelutyön aloittamista.
Sitä ennen taidan kuitenkin nauttia pari fuksityttöä.
Siinä minä istuin tavallisena maanantaiaamuna luokkahuoneessa ja kiskoin alas toista pullollista viskiä samalla kun harrastin seksiä kolmen fuksitytön kanssa, kun yhtäkkiä alkoholin sumentaman tajuntani läpi tunkeutui yksi opettajan lausuma sana:
Opinnäytetyö.
En tietenkään tuossa tilanteessa ymmärtänyt lainkaan mistä oli kyse. Vasta seuraavana aamuna, kun havahduin kahdeksan fuksitytön alta koulumme kerhotiloista, krapulainen mieleni purjehti edellispäivän sumuisen karikon halki ja tavoitti tuon oudon, mystisen sanan, joka oli jäänyt piinaamaan minua.
Opinnäytetyö.
"Mikä vitun opinnäytetyö!" minä huusin niin lujaa, että alastomat fuksitytöt juoksivat kirkuen pakoon, paljaat, terhakkaat rinnat rytmikkäästi pomppien. "Mikä vitun opinnäytetyö!" huusin uudestaan toivoen, että he juoksisivat takaisin luokseni, mutta kerhohuone oli hiljentynyt. Kaikkialla lojui tyhjiä viinapulloja, oksennuksen tahrimia luentomuistiinpanoja ja sammuneita tutoreita.
Sen aamun jälkeen mikään ei ollut enää ennallaan. Toki käytin alkoholia, huumeita ja fuksityttöjä tavalliseen tapaani, mutta jokin oli muuttunut. Yksi salaperäinen sana vainosi minua heltymättömästi, enkä kyennyt enää nauttimaan opiskelijaelämästä. Minun oli vaikea keskittyä mihinkään. Eräänä päivänä havahduin omaan huutooni reportaasikurssin luennolla. Olin koulussa täysin selvin päin! Ei humalaa, ei krapulaa! Ei fuksityttöjä! Päätin, että minun oli tehtävä jotain, ennen kuin opiskeluni menisi aivan päin helvettiä.
Suuntasin koulun kirjastoon. Olin käynyt siellä lukuisia kertoja aiemminkin. Kirjahyllyjen lomasta löytyi lukuisia suojaisia kolkkia joihin saattoi vetäytyä kuhertelemaan fuksityttöjen kanssa. Nyt pyyhin nuo kauniit muistot mielestäni ja etsin määrätietoisesti ratkaisua ongelmaani. Se oli yllättävän vaikeaa. Huomasin, että kolmen vuoden rankka opiskeluputkeni oli vienyt minulta lähes kokonaan kyvyn lukea kirjoitettua tekstiä. Niinpä jouduin viettämään tuntikausia kirjahyllyjen koleissa pölyltä tuoksuvissa varjoissa, missä opettelin uudelleen ihmiskielen alkeet. Minusta tuntui kuin olisin ollut John Clayton, joka viidakosta löytämiensä tekstien avulla perehtyy ihmisyyden salaisuuksiin. Tunne saattoi johtua siitäkin, että kuten Claytonilla, minullakaan ei ollut vaatteita ylläni.
Opinnäytetyö.
Kauhuni paisui sitä mukaa kuin tilanteen vakavuus alkoi valjeta minulle. Kaikki nämä kurssit jotka olin lasketellut läpi usein vahvasti päihtyneenä eivät riittäisi. Valmistuakseni minun täytyisi laatia eräänlainen tutkimustyö, jota kutsutaan myös nimellä opinnäytetyö.
Opinnäytetyö. Opinnäytetyö. O-pin-näy-te-työ. Maistelin sanaa suussani. Se maistui vereltä. Vereltä, hieltä ja oksennukselta. Sitten tajusin ottaa sormeni pois suusta ja maistelin sanaa uudestaan. Se oli niin kliininen sana. Niin kovin etäinen ja kylmä.
Tutkimukseni paljastivat, että myös yliopistoissa tehdään vastaavanlaisia töitä, joista käytetään nimitystä gradu. Ero on lähinnä siinä, että opinnäytetyöt ovat pienempiä, karvaisempia ja kurttuisempia.
Minä olen kokeillut yliopistoja parikin kertaa, mutta toistaiseksi ne ovat olleet aivan liian vahvaa kamaa minulle. Pieni annos yliopistoa, ja olin pahemmin sekaisin kuin koskaan. Ammattikorkeakoulussa onnistuin sentään säilyttämään jonkinlaisen kontrollin. Olen tosin pohtinut myös mahdollisuutta yrittää yliopistoa vielä kerran, sillä ajatus kiehtoo minua jollain hieman masokistisella ja itsetuhoisella tavalla. Toisaalta, kaikki tietävät, että ihmiset joilla on kaksi tutkintoa ovat epäilyttäviä ja haisevat pahalle.
Ennen kuin saatoin edes haaveilla yliopistosta, minun kuitenkin täytyi valmistua nykyisestä opinahjostani, ja nyt valtava muuri oli yllättäen pudota jysähtänyt minun ja valmistumisen väliin.
Opinnäytetyö.
"Are you gonna bark all day, little doggy, or are you gonna bite?" karjaisin opinnäytetyölle. Onnistuin kuitenkin säikäyttämään ainoastaan lauman fuksityttöjä, jotka ryntäsivät karkuun viehkeästi kiljahdellen. Tuo hetki muutti elämäni. Tai oikeastaan se muutti elämäni vasta myöhemmin, sillä kirjastossa vietetyn illan jälkeen vajosin vuoden mittaiseen rankkaan opiskeluputkeen, jonka aikana maksani räjähti, sen sirpaleet lävistivät keuhkoni ja yksin jäänyt sydämeni hirttäytyi kylkiluuhuni.
Nyt on kuitenkin tullut aika katsoa Suurta Saatanaa silmästä silmään ja alkaa tosissaan harkita opinnäytetyön suunnittelutyön aloittamista.
Sitä ennen taidan kuitenkin nauttia pari fuksityttöä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)